Fasaaneja

Asetin itselleni jossain vaiheessa rajoituksen, että saan haalia vain yhden uuden eläinlajin per kesä. Muuten lajeihin, niiden erityisominaisuuksiin ja -vaatimuksiin ei ehtisi kunnolla perehtyä ja homma jäisi pintapuoliseksi. Rajoitus on aika hyvin toistaiseksi pitänyt. Tämän kesän uutuusrojektina ovat olleet fasaanit. Ihan itseänikin jännitti lähteä sellaisen lajin pariin, josta minulla ei ole minkäänlaista käsitystä. Kanoja nyt näkee ihmisillä ja ankkoja ja hanhiakin tulee toisinaan vastaan, mutta fasaaneja ei kovin monella nurkissa pyöri.

Vaan tottahan sitä Naamakirjasta fasaaniryhmä löytyy. Sinne siis siitosmunienostoilmoitusta ja eipäkö kohta pörissyt hautomakoneessa 30 toiselta harrastelijalta ostettua fasaaninmunaa. Munista huomaa helposti että ne ovat villin kanalinnun munia. Niitä olisi naamiointiväriensä ansiosta kohtuu hankalaa paikantaa ruohikosta tahi pusikosta.

Hautomakoneen huristessa oli aika googletella että mitäs sitä nyt oikeastaan tulikaan hankittua. Wikipedia tietää kertoa: "Fasaani on suurehko ja värikäs, alkuperältään aasialainen peltokanalintu, jota on istutettu moniin maihin riistalajiksi. Se on kestävä ja sopeutuva ja siksi sitä on levitetty lähes ympäri maapallon. Fasaaneja tarhattiin esimerkiksi Ateenassa jo 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Suomeen fasaanit istutti Karl Fazer vuosina 1901-1902. Nämä ensimmäiset yli sata yksilöä olivat kotoisin Saksasta ja ne vapautettiin Malmille silloisen Helsingin maalaiskunnan alueelle. Fasaani on ensimmäinen Suomeen pysyvästi istutettu vieras riistaeläin."

"Fasaanikoiras on pyrstö mukaan luettuna 70-90cm ja naaras 53-70cm pitkä. Koiraan pisimmät pyrstösulat voivat olla jopa puolen metrin mittaisia. Fasaanin siipien kärkiväli on 70-90cm. Koiras painaa yleensä 1-1,3kg, joskus jopa 1,7kg ja naaras 0,7-1,2kg. Lajin tyypillistä elinympäristöä on aukea kulttuurimaisema, kuten viljelysmaat ja asutuskeskusten laitamat. Fasaani ei mielellään lennä, vaan liikkuu enimmäkseen kävellen. Vaaran uhatessa se pyrähtää pakolentoon, mutta laskeutuu pian kasvillisuuden sekaan ja jatkaa matkaa juosten. Useimmista muista kanalinnuista poiketen fasaani ei nuku maassa tai lumikiepissä vaan puunoksalla, tavallisimmin kuusessa. Se kuitenkin ruokailee aina maassa." 

Lapsuusvuosiltani Varsinais-Suomesta muistan, että fasaania oli maaseutumaisemassa meinaan melko paljon. Niitä pyöri pihoilla ja puutarhoissa ja niiden jälkeensä karistamia sulkia keräiltiin aarteina. Erityisen arvokas löytö oli kukon pitkä pyrstösulka. Keväisin soitimella pyörivät kukot saattoivat käydä melko kuumina. Kerran yksi höyrypää hakkasi rättisitikkamme sivupeilin rikki kun se luuli näkevänsä siinä kilpailijansa. Eräänä kesänä pitkän lomamatkan jälkeen löysimme talomme puutarhasta marjapuskan juurelta fasaaninpesän. Täällä Pohjois-Savossa fasaanit ovat hyvin harvassa. Niin harvassa, että niitä ei käy metsästäminen. Muuta kanalintua on paljon enemmän. Jos saamme fasaanihommat onnistumaan ja jos fasaanit osoittautuvat sellaisiksi linnuiksi että niitä on mielekästä hyysätä, päästämme tulevaisuudessa syksyisin aina osan kasvateistamme vapaaksi ja toivomme että ne talviruokinnan avittamina muodostaisivat alueelle villifasaanikannan.

"Fasaani käyttää monipuolista ravintoa, kuten viljaa (varsinkin vehnää), siemeniä, marjoja, kukintoja, versoja, lehtiä, sieniä, hyönteisiä ja matoja. Fasaanikukko kerää keväällä ympärilleen haaremin, jossa on useita, tavallisimmin 2-5 naarasta. Naaraat itse valitsevat mielestään parhaan kukon. Fasaanin munapesä on vain maassa oleva painauma, joka tehdään heinikkoon tai muun kasvillisuuden kätköön. Munia on yleensä kymmenkunta. Naaras hautoo 23-28 vuorokautta. Poikaset kulkevat emon perässä noin 70-80 vuorokautta. Aikuisia ne ovat vasta noin puolivuotiaina."

En muista koskaan ennen edes nähneeni fasaaninmunia. Sen kerran kun lapsena fasaaninpesän kotipuutarhastamme löysimme, munien päällä kökötti kiukkuisen oloinen fasaanikana. Nyt fasaaniharrastajalta ostamani munat olivat hyvin pyöreäperäisiä ja ehkä yllättävän pieniä. En usko että olen eläissäni nähnyt myöskään vastakuoriutuneita fasaaninpoikasia. Suurin yllätys oli niiden kuoriutumisvauhti: Poikasia poksahteli kuoristaan kuin popcornia. Ne hyppäsivät jaloilleen samoin tein, kuivahtivat minuuteissa ja olivat heti valmiita koitoksiin kuin toimintasankarit. Verrattuna kanan-, ankan- tai varsinkin hanhenpoikasiin koko kuoriutumisprosessi tapahtui ikään kuin pikakelauksella. Varsinaisesti mitään asiasta tiedä, mutta arvelin että olisivatkohan nämä vielä niin alkukantaisia lintuja, että niiden pitää pystyä poistumaan pesästä ja seuraamaan emoaan hyvin nopeasti etteivät pedot ehdi poikuetta paikantamaan.

En edes tiennyt minkä näköistä porukkaa munista odottaa. Fasaaninpoikaset osoittautuivat raidallisiksi kuin villisian porsaat. Alkukantainen suojaväritys sekin. 30 munasta kuoriutui valitettavasti vain 5 poikasta, mutta tällä nuppiluvulla lienee hyvä harjoitella.

Poikaset olivat heti kuoriuduttuaan myös hyvin vahvoja ja jänteviä. Yksikään kuoriutuneista ei ollut mitenkään heikko tai toisia pienempi. Yksikään niistä ei myöskään kasvaessaan jäänyt toisia heikommaksi, kuollut tai jouduttu lopettamaan. Yleensä linnunpoikasten parvessa on aina epätasalaatuisuutta ja ainakin muutama kuolee tai joudutaan lopettamaan. Varsinkin viiriäiset olivat tosi huteraa porukkaa. Niistä karsiutui moni alkumetreillä. Nämä sen sijaan olivat virkeitä ja vilkkaita koko sakki.

Erikoisena pidin sitä, kuinka korkeat lämmöt poikaset vaativat pieninä. Nämä linnuthan pärjäävät Suomessakin luonnonvaraisena, joten äkkiseltään ajateltuna en olisi arvannut että ne ovat kovin kylmänarkoja. Ilmeisesti emo hoitaa luonnossa lämmityshommat tehokkaasti, koska nämä tyypit pörhistelivät höyheniään (palelivat) ja pakkautuivat toistensa kylkeen heti jos lämpö poikaslaatikossa laski yhtään alle neljänkymmenen asteen. Opin siis jo alkumetreillä että nyt annetaan lämpölampun helottaa. Poikaset asuivat hamsterin boksissa, joka oli täysin umpinainen katon metalliritilää lukuun ottamatta. Ne eivät siis altistuneet vedolle ja lämpö pysyi lämpölampun hohkaamana laatikossa todella hyvin.

Fasaaninpoikasilla ei myöskään ilmennyt kananpoikasille tyypillistä taipumusta hukuttautua vesiastiaan. Ne tuntuivat suhtautuvan veteen varovaisemmin ja joivat nätisti läträämättä astiassa. Kananpoikasten kanssa täytyy aina olla aina äärimmäisen tarkkana siitä, että juomavesi on aseteltu tarjolle niin etteivät tiput saa uitettua vedessä kuin nokkansa. Vesikuppeihin pitää siis aina laittaa joko ylösalaisin oleva kuppi tai kivi/kiviä. Tämä aiheuttaa tietenkin sen, että veden määrä kupissa jää aika pieneksi ja vettä pääsee vaihtamaan ja lisäilemään monta kertaa päivässä. Sen verran selkäytimessä linnunpoikasten hukuttautumisvaara minulla on, etten osannut näiltäkään jättää tuota kahvikuppia juoma-astiasta pois.

Nyt poikaset ovat muuttaneet jo navettaan. Ulos en vielä ole niitä pystynyt laittamaan, koska kunnollinen häkki puuttuu. Fasaaneille on hyvä olla häkki, jossa alin osa on umpinainen (70-100cm levyä tai peltiä) koska nämä linnut tosiaan pyrkivät pyrähtämään lentoon pelästyessään. Umpinainen häkin alaosa blokkaa maassa eläviltä linnuilta näkyvyyden lähimaastoon, jolloin ne säikkyvät vähemmän ympärillä pyöriviä koiria, kissoja ja muita elikoita. Se paniikkipyrähtäminen on meinaan melko herkässä. Opin jo aivan pienten poikasten kanssa tekemään niiden seurassa hyvin ”loivia liikkeitä”. Yksikin pikainen, varomaton liike saa koko jengin räpistelemään eri ilmansuuntiin. Samoin pyrähtelivät viimekesäiset viiriäiset. Yksi viiriäisistä katosi lopullisesti pyrähdettyään häkistään. Koitan välttää samaa kohtaloa näiden kanssa. Viidestä ei mielellään enää yhtään hukkaisi pois.

Joku tottuneempi osaisi varmasti jo näistä ruskeankirjavista teineistä sanoa, ovatko ne kanoja vai kukkoja. Minä en osaa. Jään odottamaan aikuisiän sulkapeitettä. Toivottavasti edes 3 olisi kanoja. Viidellä kukolla ei juurikaan ole virkaa muuta kuin lautasella. Toisaalta, saatanpa hakea läheiseltä fasaanitarhalta vielä uudenkin munasatsin. Saan sitten samalla uusia geenejä parveen ja ehkä joskus jopa luomujälkeläisiä.

Näiden kuivanmaan lintujen vaivattomuuden myötä vahvistui taas se ajatus, että siirtynemme kokonaan pois räpyläjalkaisista. On niin paljon mukavampaa puuhata elikoiden kanssa, jotka eivät ryve, kylve ja pärski vedessä ja joiden häkit ja tarhat pysyvät kuivina ja siisteinä hyvin pienellä vaivalla. Vesilinnut on jostain syystä ohjelmoitu niin, että ne veden kanssa lutraamisen lisäksi sontivat kaaressa hyvin vetistä kakkaa. Sotku on siis helposti melkoinen. Rypeminen ja kaarisontiminen olisi ehkä siedettävän rajoissa vielä kesäaikaan pihamaalla, mutta talvella se on jotain kamalaa kun lintujen liikkuminen rajoittuu pienemmälle alueelle eikä mikään maailman kuivikemäärä riitä estämään kakkavesiliejukoiden ja -jäätiköiden muodostumista.