torstai 17. heinäkuuta 2014

Kissat



Lapsuusvuosinani kotonamme ei ollut kissaa ja olin jotenkin kuvitellut etten ole ns. kissaihmisiä. Opiskeluvuosien jälkeinen umpimaaseudulle muutto muutti kuitenkin tilannetta ratkaisevasti.

Ensimmäinen kesä, jolloin taloon muutimme sujui vielä ihan ongelmitta, mutta annapa olla kun syksyllä taloa ympäröivät viljapellot puitiin! Hiiret ja sukulaisensa marssivat porukalla tuvan ovesta sisälle ja pyrkivät käymään majaksi. Ensimmäinen talvi tapeltiin hiirenloukkujen kanssa. Myrkkyä ei ahneiden koirien talouteen voinut kuvitellakaan. Loukkuhan taasen on pakko sitoa johonkin lähellä olevaan kiinteään kohteeseen rautalangalla, muuten puolikuollut jyrsijä vie loukun mennessään lattian- tai seinänrakoihin. Perin epämiellyttävääkin se on kuunnella aamuyön tunteina loukussa pyristelevää eläintä.




Heti seuraavana kesänä ranchille saapuikin siis kollipoika Usko Pärssinen. Tämä poikueensa suurin valikoitui meille sillä perusteella, että kokonsa ja leppoisan luonteensa perusteella saattaisi hyvinkin pärjätä talon kahden koiran kanssa. Sen aikaiset koirathan eivät ennen olleet kissojen kanssa samassa taloudessa elelleet. Nimensä Pärssinen sai Maikki Harjanteen Minttu –kirjasarjan talonmieheltä. Suorastaan vähän nolo juttuhan on, että kolli on tätä nykyä tämän talouden suurin eläin. Koiranrimpulatkin jäävät sekä senteissä että vaa'alla kakkosiksi.

Toinen huoli koirien suhtautumisen lisäksi oli minun lapsena todettu kissa-allergiani. Tätä ongelmaa varten laadittiin suunnitelma B: Jos minä en pystyisi kissan kanssa elämään, siskoni ottaisi sen. Heille kun joka tapauksessa oli kissa hankkeilla. 2 viikkoa siinä siedätyshoitoa tarvittiin. Nenä ja silmät hiukan kutisivat ja nenäliinoja kului, mutta tuon 2 viikon jälkeen oireet hävisivät eivätkä ole sen koommin palanneet. En tietenkään voi suositella moista ihmiskoetta kenellekään, mutta itse olin valmis ottamaan riskin, koska oli olemassa suunnitelma B, eikä allergiani ollut vallan mahdotonta laatua.




Vuosi Pärssisen kotiutumisen jälkeen haimme samalta kasvattajalta vielä pikkuisen Mirkun. Mirkku oli pentueensa pienin ja narttu, joten nämä sisarpuolet ovat kokonsa puolesta kaksi ääripäätä. Jäätävän kokoinen kolli painaa jotakuinkin 8 kiloa ja nartunkikkale jää vain noin 2 kiloon. Molemmat madotetaan kahdesti vuodessa ja tarjolla on samaa ruokaa ja oman valinnan mukaan liikuntaa, mutta tuota pikkukissiä ei ole saatu suuremmaksi kasvamaan. Ehkäpä kyseessä on siis ominaisuus eikä vika. Mieheni nimesi Mirkun Lohjalla tapaamamme herttaisen ja hyväntuulisen kultaisennoutajan mukaan. Mirkultahan tuo kissa joka tapauksessa näyttää.




Kissojen saapumisen jälkeen hiirenloukut jäivätkin sitten virattomiksi. Vaikka koira on tässä lajissa tehokkaampi, pääsee kissa sellaisiin paikkoihin joihin koira ei pääse ja kissa voi hoidella hommia ”omia aikojaan”. Koiraa kun ei useinkaan voi kesälläkään jättää esim. työpäivän ajaksi jyrsijäkantaa harventamaan.
Yllättävän isojakin talttahampaita kissa taltuttavat. Välillä reissusta palataan mutaisina ja märkinä, mutta selvästi hyvin syöneinä. Enää ei löydy hiiren papanoita lattioilta, eikä kukaan rapistele seinärakenteissa.




Kolli on vähän rennommanpuoleinen ja ottaa jotain kiinni silloin tällöin jos viitsii. Narttu taasen on oikea hiirikone. Se nitistää eri sorttisia jyrsijöitä useamman päivässä varsinkin kesäaikaan. Sisälmykset lajitellaan sitten tuvan portailla, joten aamusella on ensin syytä katsoa mihin astuu, eikä vain harpata ovesta pihalle.

Kolli kastroitiin ja narttu steriloitiin aikanaan heti kun ikää ja painoa oli tarpeeksi. Kylille eivät ole häipyneet, eivätkä muutenkaan tunnu liikkuvan huutoetäisyyttä kauempana. Asumme onneksi sivutien päässä ja lähimmille vähänkään isommille teille on matkaa melkein kilometri. Tiedän toki, että kissat eivät Suomen luontoon kuulu ja toki he jyrsijäjahdin ohessa joskus linnunkin nappaavat, mutta olen katsonut että kyseessä on pienempi paha kuin hiiriarmeijan kanssa asustelu. Vaikeaahan kissojen olisi jyrsijöitä aisoissa pitää pelkästään talosta sisältä käsin.

Punkkeja nämä tuntuvat vetävän puoleensa vähän turhankin tehokkaasti. Jokapäiväiset rapsuttelutuokiot ovatkin siis tarpeen myös punkkien löytämiseksi. Onneksi nykyään on saatavilla käteviä punkkirautoja (http://www.punkkirauta.com/). Ei tarvitse enää millään pinseteillä nykertää. Koiriin suhtautuvat kissamaisen halveksivasti, mutta kun silmä välttää niin saattavat kiehnätä tai jopa nuollakin koiria. Varsinkin toinen koiristamme on oppinut teettämään aamupesupalvelut kollikissalla.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti