Mehiläiskatastrofi

Olin jo tovin odotellut mehiläisiä mökeistään kevään puhdistuslennolle (kevään kakkareissu kun kelit lämpenevät), mutta pesien kulmilla ei näkynyt mitään liikennettä. Kävin sitten kuuntelemassa pesiä. Aivan liian hiljaista kaikkialla. Pahat aavistukset alkoivat hiipiä mieleen. Vielä tovin odoteltuani, päätin eräänä aurinkoisen lämpimänä viikonloppuna lähteä penkomaan pesille. Päivä oli niin lämmin, että silloin viimeistään olisi odottanut edes satunnaisten harhailijoiden lentelevän pesien kulmilla.

Availin pesiä ja poistin niistä talvieristeitä. Ei mitään ääntä eikä liikettä missään. Ruokaa oli jäljellä vaikka kuinka paljon.

Pesä toisensa jälkeen oli eloton. Ei yhtä ainutta henkiinjäänyttä. Mehiläisiä oli myös jostain kumman syystä aivan käsittämättömän vähän.

Avattuani ja purettuani kaikki pesät jouduin todistamaan täydellistä tuhoa. Yhtäkään yksilöä ei löytynyt hengissä. Pesät olivat päällisin puolin kunnossa. Ruokaa siis oli, eli nälkään eivät olleet kuolleet. Pakkaseen ei mehiläinen kuole, ellei yhdyskunta ole kutistunut liian pieneksi. Mitään taudin merkkejä en löytänyt sen paremmin mehiläisenraadoista kuin kennostoistakaan. Pesät myös tuoksuivat aivan terveiltä.

Olen vuosien mittaan opetellut, miltä eri asiat tuoksuvat ja oppinut luottamaan nenääni. Esim. koiran korvat tuoksuvat terveinä tietynlaiselta ja tulehtuneina aivan erilaisilta. Suosittelisin kaikille hajuaistin käytön lisäämistä. Eihän ihmisen nenä ole mitään verrattuna monenkin eläimen nenään, mutta ei se ihan viratonkaan uloke ole.

No niin. Oli aika vetää henkeä ja miettiä mikä meni pieleen, Harmitti aivan käsittämättömästi. Laitoin joukkotuhosta tilapäivityksen sosiaaliseen mediaankin, jossa alkoi tietenkin arvailu tuhon syystä. Siinä pohdittiin niin kemikaalien vaikutusta hyönteisiin kuin mehiläisten erilaisia sairauksiakin.

Lopulta muutaman päivän tuumailun jälkeen arvelen keksineeni syyn. Eikä syyllistä tarvitse kaukaa hakea. Kuten todettua, mehiläisiähän oli pesissä aivan liian vähän. Talvisinkin nuppiluvun kuuluisi olla sellaiset 20 000 tyyppiä per pesä ja näissä pesissä mehiläisiä oli ehkä muutamia satoja. Talvehtivia mehiläisiä ovat emo ja kesällä viimeisinä syntyneet työläiset. Raatoja penkoessani en ollut onnistunut löytämään yhtä ainutta emoa. Mitä siis oli tapahtunut?

Olin tilannut viime kesänä neljään pesään viidestä uudet kuningattaret (uudet emot). En ollut perehtynyt emon vaihtoon kunnolla, vaan luottanut liikaa näppituntumaan ja tuuriin. Nyt voin sanoa, että ajatus oli huonoin ikinä. Mikäli analyysini yhtään oikeaan osuu, hommassa on käynyt niin, että pesät eivät ole ottaneet uusia kuningattaria vastaan. Häälennolle (parittelulento) ei olo joko lähdetty ollenkaan, tai se on epäonnistunut. Kuningatar ei siis ole joko palannut pesään ollenkaan häälennon jälkeen, tai se on palannut hedelmöittymättömänä. Vaihtoehtoisesti vanha kuningatar on vetänyt uutta pataan ja kuollut sitten itse pois, vaikka teoriassa uuden pitäisi selvitä vanhasta. Nyt toki tiedän senkin, että minun tosiaan olisi pitänyt etsiä ne vanhat emot ja nitistää ne itse, jolloin uusilla emoilla olisi ollut kaikki valmiina. Pesissä ei siis oltu lisäännytty sitten vanhan emon. Loppukesällä ei ollut syntynyt enää uusia mehiläisiä ja vanhat olivat kuolleet pois.

No, hyvähän se on olla jälkiviisas. Joka tapauksessa taloudelliset tappiot ovat 1500€ (300€ per yhdyskunta) ja harmituksen määrä melkolailla rajaton. Lisäksi jäävät saamatta hunajan myyntitulot, joilla olen pyrkinyt rahoittamaan mehiläisten pitoa. Vaan itseäänhän tässä sopii syyttää. Ei muuta kuin oppikirja kauniiseen käteen ja tankkaamaan mehiläistarhausta, joka on ehkä vain hieman vaikeampaa kuin ydinfysiikka tai tähtitiede. Vaan lannistumaanhan ei ryhdytä. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!