Venäjänajokoira Olga

Yksi laumamme jäsenistä on venäjänajokoira Olga. 

Wikipedia kertoo rodun historiasta: "1800-luvulla Suomeen tuotiin venäläisiä ajokoiria, jolloin ne tunnettiin kostrooman ajokoirina, mutta niiden kasvatus aloitettiin vasta 1960-luvulla. Venäjällä on käytetty metsällä ajavia koiria jo kauan ja ajokoiria käytettiin aluksi vinttikoirien apuna ajamaan petoeläin tappoetäisyydelle. Venäjänajokoira polveutuu luultavimmin suoraan tataarien ajokoirista eli sen jalostuksessa ei ole käytetty muita rotuja. 1900-luvulla rotu oli hävitä ensimmäisen maailmansodan jalkoihin, mutta rodun jalostus jatkui määrätietoisesti sodan myllerrysten jälkeen. Ennen venäjänajokoira oli pääasiassa ajuekoira susien ja kettujen pyyntiin, mutta nykyisin sitä käytetään metsällä jäniksen ja ketun ajoon perinteiseen mies ja koira -tyyliin."

Jäniskoiraksi Olgakin on tähän taloon hankittu. Se on vielä nuori koira ja opettelee tavoille vanhan suomenajokoiran vanavedessä. Olen itse saapunut tähän taloon vasta Olgan jälkeen ja suhtauduin mopseineni kieltämättä hieman epäluuloisesti isoihin työkoiriin. Olga on karsinut minusta epäluulot näiden parin vuoden aikana olemattomiin. Kuinka voikaan puhdasverinen metsästyskoira olla niin sympaattinen tapaus, ystävällisyyden ruumiillistuma ja kertakaikkiaan hyvä tyyppi!

"Venäjänajokoira on alkukantainen rotu, hieman sutta muistuttava metsästyskoira. Se on keskikokoa suurempi, nartut 55–65 cm ja urokset 58–68 cm, voimakasrakenteinen, korkeajalkainen ja hieman korkeuttaan pidempi. Venäjänajokoiralla on selvä sukupuolileima. Sillä on tummanruskeat tarkkaavaiset silmät, riippuvat, kolmionmuotoiset korvat, ja häntä on tyvestä paksu, mutta ohenee kärkeä kohti ja se ei nouse selkälinjan yläpuolelle. Venäjänajokoiran aluskarva on tuuheaa, ja peitinkarva on lyhyttä päässä, jaloissa ja korvissa, muualla keskipitkää. Väreinä ruskean eri sävyt ja selässä voi olla tummempi satula.Varpaiden välissä sillä on ns "räpylät" joiden avulla se ei vajoa hankeen.

Venäläisiä koiria on kahta rotua, kirjava ja ruskea, joista kirjava on syntynyt risteyttämällä venäjänajokoiria englanninkettukoirien kanssa. Pohjaväriltään se on valkoinen musta-beigein, harmaa-beigein tai parkinruskea-beigein laikuin. Rotua ei saa risteyttää ruskean venäjänajokoiran kanssa."

Meillä ei ole ollut tapana käydä koiranäyttelyissä tai kokeissa ajokoirien kanssa ja tämänrotuisiin koiriin törmää aniharvoin missään sattumalta. Näkemykseni venäjänajokoirasta, sen luonteesta yms. perustuvatkin siis puhtaasti tämän yksilön näyttöihin.

Mutta ne näytöt ovatkin sitten vahvoja. Otus on kuin ihmisen mieli. Tottakai se tilaisuuden tullen häipyy horisonttiin, mutta silloin kyseessä on ominaisuus, eikä vika. Minkäs teet kun nenä vie mennessään. "Rauhallinen, hyvähermoinen ja tasapainoinen venäjänajokoira on helposti koulutettavissa ja sopii metsästyksen lisäksi moneen muuhunkin harrastukseen, kuten jäljestykseen ja tokoon."

Olga suhtautuu myös äärimmäisen ystävällisesti esim. kissoihin. Sen paras kaveri tuntuu olevan kissamme Verna, jonka kanssa se usein nukkuu kylki kyljessä. Karanneen kanan Olga tosin nappasi pihalta kuljeksimasta. Minkäs metsästyskoira luonteelleen mahtaa. Uusimpana haasteena Olgan elämässä ovat olleet viime kesänä hankitut kanit. Olga ei meinaa erottaa villiä pitkäkorvaa kesystä. Metsästämme usein kotimme lähimaastossa ja Olga on käyty kerran jos toisenkin hätistelemästä kanitarhalta haukkumasta. Onhan siinä kyllä logiikka: Miksi lähteä merta edemmäs kalaan jos "jäniksiä" löytyy omalta pihaltakin.

Kotona Olga on hyvin rauhallinen. Hötkyilyä aiheuttaa ainoastaan tutkapannan tai aseen esille kaivaminen. Koira on oppinut että silloin tiedossa on jänöjahti, eikä mikään tässä maailmassa ole niin riemukasta! Mikäli aseita aiotaan käsitellä muuten kuin metsälle lähdettäessä (esim. huoltotyöt), ajokoirat ja pystykorva on syytä viedä ensin ulos. Muuten siitä hillumisesta ja seinille kiipeilystä ei tule loppua ei sitten millään. 

"Venäjänajokoira tarvitsee paljon liikuntaa ja aktiviteettia, mutta hyvin sopeutuvana koirana se soveltuu jopa kaupunkiasuntoon, kunhan sen riittävästä liikuttamisesta huolehditaan. Venäjänajokoiran temperamentti ja kestävyys tulevat hyvin ilmi metsällä, muuten se on lempeä. Älykkäänä koirana venäjänajokoiraa pidetään helpommin koulutettavana kuin muita jäniksen/ketun ajajia, ja se on monipuolinen koira, jolla on luontainen taipumus niin jäniksen, ketun kuin supikoirankin ajoon. Venäjänajokoira on myös haukkunut karhuja ilman, että sitä olisi siihen erikseen opetettu tai kehotettu."

Olga osaa onneksi myös antaa periksi. Kun se on kerryttänyt matkamittariin jahtipäivän aikana noin 90km, eikä jäniksiä tai muuta jännää enää löydy, se hyppää mieluusti lämpimään autoon. Moni muu koira ajaa itsensä aivan piippuun kun vietti vie eikä tolkkua ole suotu. Pienpedot eivät näytä Olgaa kiinnostavan ainakaan toistaiseksi millään lailla. Se jättää supit pystykorvan riemuksi ja oikaisee mieluummin jäniksen perään. Karhun kanssa emme ole onneksi kohdanneetkaan.

Olga on myös sosiaalisuudessaan ja pitkäpinnaisuudessaan omaa luokkaansa. Kun sovittelimme uusperheemme jäseniä saman katon alle, Olga otti oikopäätä ja mitä suurimmalla ystävällisyydellä vastaan jopa mopsit. Ja se on kuulkaa melko paljon se. Hötkyilevä ja innokas mopsi ei ole kovinkaan monen työkoiran mielestä se kaikkein puoleensavetävin kaveri. Esim. sekarotuisen pystykorvamme kanssa neuvottelimme 1,5 VUOTTA, ennen kuin se antoi periksi, huokaisi ja suvaitsi sietää pienet pallopäät porukassaan. Sitkeys palkittiin kuitenkin tässäkin. Mielestäni liian moni antaa periksi jos toisilleen vieraat koirat tai kissat eivät heti ensi silmäyksellä hyväksy toisiaan. Rauhanomainen yhteiselo voidaan saavuttaa, mutta työtä, pitkää pinnaa ja kekseliäisyyttä sopeutusprojekti saattaa monessakin tapauksessa vaatia.

Laumaamme kuuluu myös jo iäkäs suomenajokoira. En tiedä siitäkään koirasta rotuna niin paljon, että osaisin tehdä vertailuja muuta kuin yksilötasolla, mutta ainakin meidän tapauksessamme venäjänajokoira on huomattavasti enemmän "tolkun otus". Suomenajokoiran turkki on surkea esitys venäjänajokoiran turkkiin verrattuna. Suomalainen on myös taipuvainen draamailemaan ja varastamaan ihan eri mittakaavassa kuin venäläinen. 

Jos iltalenkille erehtyy lähtemään samoihin aikoihin kuin jänikset lähtevät päiväpiiloistaan, saattaa päätyä todistamaan hillitöntä näytelmää. Mikäli ajokoiran näkökenttään tai nenän tuntumaan ilmaantuu jänis, eikä sen perään ole hihnan päästä pääsyä, alkaa sen sortin yläpystyn hyppiminen, kiekuminen, kiljuminen ja volina että siellä narun toisessa päässä saa tehdä kaikkensa ankkurin ominaisuudessa. Tietoisuus siitä, että aivan lähellä on jänis, saa Olgan hyppimään tasajalkaa ilmaan ja mekkaloimaan siihen malliin että taajamassa joku varmaan soittaisi poliisit. Eikä siinä paljon järjen puhuminen auta. Ainoa keino on odotella hepulin laantumista ja yrittää pysyä itse pystyssä. Ei ole kerta eikä muutama kun talvikeleillä on kynnetty tien pintaa tai sukellettu hankeen äkkiä maisemaan ilmestyneen jäniksen nostatettua vietit pintaan.

Olgan elämän suurin tragedia on se, että se on kovin allerginen melkein kaikelle. Surkuhupaisinta on se, että se on erittäin allerginen - jäniksille. Sen ruokinta onkin siis tarkkuuslaji ja aina on pyrittävä huolehtimaan ettei se esim. onnistuisi juoksemaan jänistä kiinni. Silloinhan saalis syödään sen siliän tien ja seurauksena on monen viikon raapiminen ja rapsuttelu sekä pahimmassa tapauksessa kortisonikuuri.

Kuten ruokinnassakin, myös äänenkäytön osalta tulee Olgan kanssa olla hyvin tarkka. Olga on kovin arka sille, että volyymit nousevat. Tuleepa sitten komennettua kissaa, toista koiraa tai mitä tahansa elollista olentoa, Olga menee aina surkeaksi ja tulee pyytämään varmuuden vuoksi anteeksi meuhkaajalta - jos se kovasti sanominen sittenkin olisi sattunut olemaan hänen vikansa. Ja käänteisesti: Olgan saa tekemään mitä tahansa sille opetettua kun nätisti pyytää ja iloisesti kannustaa. Äänensävyt ovat aivan ratkaisevassa asemassa Olgan ohjeistamisessa. Ajokoiraksi Olga on yllättävän miellyttämishaluinen.

Jos minun pitäisi suositella ajokoiraa ihmiselle, joka miettii eri ajokoirarotujen välillä, suosittelisin ehdottomasti venäjänajokoiraa. Kotona rauhallinen, kaikille ystävällinen, aina iloinen ja hyväntuulinen - ja metsässä asiansa osaava otus.