Mytty – erään karitsan seleeninpuutostila

Olin kuvitellut ajoittavani karitsoinnin pääsiäisen kieppeille kuten aikaisempinakin vuosina. Toisin kuitenkin kävi. Pässi karkasi syyskuussa omasta aitauksestaan ja suunnisti muitta mutkitta uuhilaumaan. Karkureissun tuloksia korjataan nyt. Ensimmäiset karitsat syntyivät keskelle suomalaista helmikuuta. Ei mikään optimiympäristö parin kilon pitkäsäärille vaikka sisätiloissa ovatkin.

Aiempina vuosina karitsat ovat olleet selkeästi joko vahvoja ja reippaita tai sitten muutamassa tapauksessa täysin elinkelvottomia. Jos karitsa ei ole selviytynyt tissille, kyseessä on yleensä ollut ensimmäistä kertaa karitsoiva uuhi, jolla on ollut homma hiukan hakusessa. Tilanteesta selvittiin viime keväänäkin sillä, että tuupattiin karitsa hiukan puoliväkisin syömään, jolloin sekä emälle että karitsalle valkeni jutun juoni. Tällä kertaa ensimmäisten kaksosten toinen osapuoli olikin taas vahva ja reipas, mutta toinen jotenkin heikonlainen. Se ei ollut täysin toivoton tapaus, muttei oikein viimeisen päälle kunnossakaan.

Ensimmäisenä iltana kaikki näytti vielä hyvältä. Kaksoset jäivät emänsa huostaan virkeinä ja jaloillaan. Seuraavana aamuna toinen löytyi kylmettyneenä myttynä lampolan nurkasta. Karitsasta ei ollut itse ruokaansa hankkimaan, joten lypsimme emosta maitoa ja tarjoilimme sen isolla ruiskulla suoraan sen suuhun. Onneksi se oli sen verran tolkuissaan, että nielemisrefleksi oli tallella. Jos karitsa ei osaa niellä, ei sitä voi ruutalla syöttää koska maito päätyy keuhkoihin ja se on hyvin nopeasti hengen menoa se.

Syötimme karitsan ja laitoimme sen nukkumaan lampolaan villaviltin sisälle kuumavesipullon kylkeen. Karitsa virkosi muutamassa tunnissa ja nosteli jo päätään kun menimme sitä katsomaan. Syötimme sen viidesti päivän aikana ja se tuntui vahvistuvan hyvää vauhtia. Arvelimme jo, että tästäpä homma lähtee edistymään ihan omalla painollaan. Vaan eipä lähtenyt.

Kolmannen päivän aamuna tilanne olikin yllättäen taas huonompi. Oltiin palattu siihen lähtötilanteeseen, että karitsa oli alilämpöinen – viltistä ja kuumavesipullosta huolimatta. Eipä siinä muuta kuin karitsa kainaloon, koiranpeti kylppärin puolelle, lattialämmitys huutamaan, kuumavesipullo kylkeen ja maitoa hakuun naapurin maitotilalta. Tilanne näytti hyvinkin huolestuttavalta, mutta viiden syöttökerran jälkeen iltaa kohden otus virkosi ja illalla se olikin taas jo jaloillaan. Myös ensimmäinen kakka ilmestyi kolmannen päivän iltana. Harvoin on kakka aiheuttanut niin paljon riemua kuin tällä kertaa! Jos eläin on puolikuntoinen eikä aineenvaihdunta pelaa, on ennuste huononlainen. Siksipä kakka on toipilaan kohdalla yleensä aina hyvä merkki.

Neljännen päivän aamuna edessä oli outo tilanne. Karitsa oli virkeä ja energinen, mutta ei päässytkään enää jaloilleen. Se oli kuin bambi jäällä: Jalat levisivät sivuille aina kun se yritti ylös. Ja yritystä kyllä riitti! Kokeilimme tukea sitä jaloilleen, mutta jalat olivat liian huterat. Onneksi nykyään löytyy netistä vertaistukiryhmää, kokemusta ja tietotaitoa joka lähtöön. Ei muuta kuin Naamakirjaan Suomenlammas ja Lampola –ryhmiin kyselyä että missäpä nyt vika. Sain ohjeen että karitsalle täytyy hankkia eläinlääkäriltä seleenipistos. Jalkojen lihasheikkouden oli siis aiheuttanut seleeninpuutos ja tilanteen todennäköisesti korjaisi seleenin lisääminen elimistöön. Samalla kertaa seleeni- ja vitamiinikuurille ohjeistettiin kaikki tiineet uuhet.

Siitäpä lähdettiin Myttyä kyyditsemään kunnaneläinlääkäriin. Lääkäri arveli että kyseessä saattaisi olla ehkä joko ns. vesipää tai jokin hermostollinen/neurologinen vika. Saimme kuitenkin Mytylle seleenipistoksen, vitamiinipistoksen ja antibiootteja. Lääkäri ei ollut toipumisen osalta kovin toiveikas, mutta pyysi kuitenkin ilmoittelemaan miten Mytyn kanssa kävisi.

Ohjelmassa seurasi ankaraa tiedonhankintaa. Eipä ollut tullut seleeniin perehdyttyä. Martat -lehti nro.1/2016 valaisi, että seleenin määrä elintarvikkeissa ja rehuissa riippuu ennen kaikkea maaperän seleenipitoisuudesta. Suomessa maaperä on seleeniköyhää. Siksi seleeniä lisätään lainnoitteisiin ja karjan rehuun.

Lammaswiki.fi selventää asian perinpohjaisesti:

"Seleeni

Suomen maaperässä on huonosti seleeniä ja sen pitoisuus pelloilta korjatussa sadossa on lähes nolla ilman lannoitteisiin lisättyä seleeniä. Seleenin puutos aiheuttaa syömättömyyttä ja kasvunheikkenemistä, yhdessä E-vitamiini puutteen kanssa se aiheuttaa lihasrappeumaa eli karitsahalvausta. Myös hedelmällisyyshäiriöitä ja jälkeisten jäämistä, alentunutta vastustuskykyä, villan laadun huononemista, utaretulehduksia ja heikkoa karitsointia voi esiintyä seleenin puutteesta. (Kallio 2012)

Seleenin turvamarginaali on pieni ja pelättäessä seleeninpuutosta voidaan epähuomiossa aiheuttaa seleenimyrkytys eläimille. Kymmenkertaisilla seleeniannoksilla voidaan aiheuttaa myrkytysoireita, mm. epämuodostuneet, halkeilevat sorkat, villan huono laatu ja karvattomat alueet.

Seleenintarve lampailla on 0,1-0,3 mg/kg ka rehua/vrk. Voimakas kasvu, sairastuminen ja E-vitamiinin saanti vaikuttavat seleenin tarpeeseen. Niukka E-vitamiini saanti esim. kuivaheinävaltaisella ravinnolla lisää seleenin tarvetta, samoin rehevä kevätlaidun, äpäre tai propionihapolla säilötty rehu, jolloin seleeniä kuluu runsaasti.

Tärkein seleenin lähde tavanomaisessa tuotannossa on seleenilannoitetulta pellolta korjattu rehu. Kaupallisissa kivennäisissä ja lisissä on seleeniä sekä kokonaan että osittain epäorgaanisessa muodossa tai seleenihiivana. Näiden imeytymisessä on eroja ja pakkauksissa suositeltuja annoksia kannattaa noudattaa."

Sain vielä aivan ihanan puhelun Naamakirjan Lampola-ryhmän jäseneltä, jolla oli paljon tietoa ja kokemusta lampaista. Hänen ohjeestaan soitin myös Lammasmaailman eläinlääkäri Johanna Rautiaiselle. Johannalta sain vielä viimeisen varmistuksen siitä, että seleenistä tässä kaikessa nyt oli kyse, sekä ohjeet miten toimia.

Soittelinpa siis kunnaneläinlääkärin antamaan seleeniä pistoksena koko katraalle, jotta aine saataisiin vaikuttamaan mahdollisimman pian. Tilannehan oli se, että lisää karitsoja alkaisi putkahdella maailmaan hetkenä minä hyvänsä, enkä totta vieköön haluaisi nähdä yhtä surkeaa starttia elämään kenelläkään muulla pikkuisella.

Myönnän, että olin pitänyt lampaita sillä tavalla kanojen tapaisina elikoina, että ne nyt menevät tuossa sivussa melkein omalla painollaan. Syövät mitä tahansa ja pysyvät hengissä ihan itsestään. Väärässä olin ja pahemman kerran. Tähän asti olimme edenneet tuurilla. Jatkossa se ei enää riittäisi.

Viikon ikäisenä Mytty hapuili tuettuna jo jaloilleen. Seisominen sujui Lihakunnan vanhassa laatikossa kun sorkat saa tuettua laatikon kulmiin. Tukea seisomisen harjoitteluun Mytty sai sille varta vasten miehen rakentamasta seisontatuesta. Virtaa, pirteyttä ja ruokahalua riitti ja arvelin jo että Mytyllä on muutaman viikon kuluessa menopelit allaan kun vain jatketaan seisomaharjoituksia ja pidetään tuttipullo lämpimänä. Emo ei sitä enää takaisin olisi huolinut näin pitkän erossaolon jälkeen, joten pullokaritsaksi se olisi jäänyt.

Karitsasta tuli nimeltään Mytty, koska se löytyi surkeana myttynä lampolan nurkasta. Jos pitää eläimiä kasvattaakseen itse ruokansa, on aina parempi jos pystyy pitämään niihin tietyn etäisyyden. Juuri siitä syystä emme yleensä anna eläimille nimiä emmekä kesytä niitä. On aivan eri asia syödä lammasta laitumelta kuin ”Vilhelmiinaa sylistä”. Heti kun eläintä päätyy hoitamaan näinkin intensiivisesti, siihen muodostuu suhde ja side. Siksipä suru oli melkoinen kun Mytty kaikista pelastusyrityksistä huolimatta kahden viikon iässä sai hengityselintulehduksen ja nukkui pois.

Loput karitsat syntyivät terveinä ja reippaina. Nyt ollaan taas viisaampia tuon pahuksen seleeninkin suhteen. Harmi että osa opista tulee aina kantapään kautta. Jatkossa osaamme toivottavasti välttää vastaavat ongelmat.