Pässin teurastus

Blogini on palannut elämänmuutostauolta. Pahoitteluni pitkästä kirjoittelutauosta, mutta tapahtuipa tuossa marraskuun päivinä, että elämä heitti minut Lohjalta Kuopioon ja nyt uuteen laumaani kuuluu miehen lisäksi 3 lasta, 5 koiraa, 4 kissaa, 10 lammasta, 10 ankkaa ja 15 kanaa. Omavaraisuuteen pyritään edelleen yhtä tarmokkaasti kuin ennenkin.

Nyt ohjelmassa seuraa varoitus: Juttu sisältää kuvia teurastetusta pässistä (ylläri), joten herkkähipiäiset älkööt pidemmälle vaivautuko.

Pässin teurastus alkoi aurinkoisena sunnuntaipäivänä siitä, että lukitsimme kissat ja koirat sisälle taloon. Muuten teurastuksessa olisi ollut hyvinkin nopeasti liikaa osallistujia ja osinkojen kärkkyjiä. Ajatuksena oli siis päästää päiviltä pässi, joka on laumamme viime kevään karitsoja, joten sitä ei voi jättää tähän porukkaan sukua jatkamaan. Myös lauman toinen pässi täytyy pistää lihoiksi lähiaikoina. Kohtahan syntyvät jo tämän kevään karitsat.

Mies ampui pässin suoraan laitumelle. Etukäteen pohdimme, meneekö muu lauma moisesta tolaltaan. Mietimme, pitäisikö pässi taluttaa ns. kulman taakse, mutta huoli osoittautui turhaksi. Lampaan empatiakyky ei selvästikään ulottunut laumanjäsenen lopetukseen, vaikka se tapahtuikin koko porukan silmien alla. Aseen pamahdusta ne hieman säpsähtivät, mutta jatkoivat sitten kaurojen mutustelua kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Aseen ääni sinänsä ei niille tässä pihassa ollut mikään uusi kokemus.

Pässi lopetettiin kosketuslaukauksella niskaan. Kosketuslaukausta ammuttaessa aseen piippu viedään muutaman sentin päähän kohteesta. Osuma katkaisi valtimon niin, että veret valuivat hangelle. Esim. peuranmetsästyksessä veret päästetään useimmiten erikseen puukolla kaulaan pistämällä sen jälkeen kun eläin on etäämmältä ammuttu.

Kun kaikki veri oli valunut pois, roudasimme ruhon nyljettäväksi. Vinssasimme sen pihamännyn oksaan liinalla roikkumaan. Siitä sitten vain takkia nurin kääntämään. Tässä hommassa on ehdottomasti oltava terävä nylkyveitsi.

Nylkemisen jälkeen avasimme vatsan ja vyöräytimme sisuskalut kottikärryihin. Vatsanahan viiltämistä varten nylkyveitsissä on usein toinen kovera, tylppäpäinen terä, jolla nahan saa auki sisuskaluja rikkomatta. Tämä on erityisen tärkeää lihojen puhtaana pysymisen kannalta. Jos vatsaa avattaessa rikkoo mahalaukun tai suolistoa, ovat lihat sen jälkeen ylt'ympäriinsä joko mahan sisällössä tai esim. ulosteessa. Sitä tulee tietenkin kaikin keinoin välttää.

Otimme talteen pässistä lihojen lisäksi luut (koirille), sydämen, munuaiset, maksan ja kivekset. Osa lihoista jauhetaan. Jauheliha käytetään osittain sellaisenaan, osasta tehdään makkaraa. Mies haaveilee haggiksen (skotlantilainen perinneruoka sisäelimistä) tekemisestä, mutta siihen puuhaan ryhtyminen vaatii vielä hieman resepteihin perehtymistä. Lihaa ei nuin pienessä pässissä paljoa ollutkaan, mutta joka kilo on hyvän omantunnon lihaa.

Hirviradalla

Kesäkaudella on hyväksi harjoitella syksyn metsästyskautta varten. Sorkkaeläimiin osumista pääsee parhaiten treenaamaan hirviradalla, jossa on liikkuva taulu. Hirvitaulun nopeus on noin 5,5,m/s, eli noin 20 km/h. Tämä vastaa keskimäärin ajomiehiä pakoon pötkivän hirven juoksunopeutta. 

Suomessahan hirviä metsästetään pääsääntöisesti niin, että metsästäjistä muodostetaan kaksi ketjua. Ajomiehistä kootaan ajoketju, jonka tehtävänä on ajaa hirviä passimiehistä koottua ketjua kohden. Passimiehen tehtävä on ampua hirvi sikälimikäli se kohdalle rynnistää ja mikäli kyseessä on sellainen hirvi, jota tässä jahdissa on sovittu ammuttavaksi. Kaikki tämä vaatii jahtipäälliköltä tarkkaa etukäteissuunnittelua ja itse jahdin aikana hyvää kommunikaatiota jahtihenkilöiden kesken. Koko prosessi on toki aloitettu jo ajat sitten siitä, että on hankittu ja tarkastettu lukuisa nippu erilaisia lupia. Pyrin selostamaan luvista tarkemmin tulevassa peurajahtia koskevassa jutussani.

Tässä siis taulu, johon olisi suotavaa osua. Häränsilmä eli napakymppi on sijoitettu jotakuinkin siihen kohtaan, johon hirveä oikeastikin pitäisi ampua. Kun taulu liikkuu vasemmalle, ammutaan hirveä, jonka turpa osoittaa vasemmalle ja oikealle sitten sama homma, mutta päin vastoin.

Tältä taulu näyttää ampumakopista käsin. Etäisyyttä on noin 75m. Asetta tulisi pystyä liikuttamaan tasaisesti samaan suuntaan ja samalla nopeudella kuin mitä kohde liikkuu. Jos kymppiin mielii osua, tähtäys pitäisi kohdistaa hirven parran kärkeen. Siinä kohtaa kun liipaisimesta puristaa (huom, ei vetäise) niin oletettavasti osuma on lopulta aika kohdillaan. Tähtäyksen onnistumisen varmistamiseksi aseen liikettä pitäisi jatkaa liipaisimen puristamisen aikana ja vähän vielä sen jälkeenkin (jälkipito).

Paukkuja ammutaan yleensä kymmenen per ammuskelija, eli viisi vasemmalle juoksevaan tauluun ja viisi oikealle juoksevaan tauluun. Paukkuja on syytä ottaa valmiiksi pöydälle aseen viereen juuri oikea määrä. Mikään ei ole niin varmaa kuin se, että laskut menevät sekaisin ampumiseen keskityttäessä, eikä vähän ajan päästä ole mitää käsitystä siitä, onko ampunut 3 vai 5 laukausta. Niinpä kymmenen kudin nippu käden ulottuvilla poistaa ynnäysongelman. Kuvassa Sakon .308 kaliiperin kivääriini soveltuvia 6,6 grammaisia Super Range ratapaukkuja.

Kun kymmenen kutia on ammuttu, lasketaan pisteet. Maksimipistemäärähän olisi sata (10 x 10), mutta enpä vielä ole nähnyt kenenkään moista ampuvan. Yli 70 kuulema pitäisi saada jotta voisi itseään hirvistäjäksi kutsua. Totuuden nimissä kerrottakoon, että tämä kuva on otettu taulusta, joka pysyi nätisti paikallaan kun siihen ammuin. Liikkuvaan tauluun ampuminen vaatii vielä pikkasen lisää reeniä. Osuuhan siihenkin satunnaisesti keskelle, mutta kokonaisuudessaan jälki on vielä kovin epätasaista.

Armaan Sakolaiseni kanssa olemme päässeet jo hyvään yhteisymmärrykseen. Tässä aseessa on kyllä kaikki kohdallaan. Jos osuma ei ole siellä missä pitäisi, ei syytä voi etsiä mistään muualta kuin liipasimen käyttäjästä.

Ohjauspaneelilla ohjaillaan hirvitaulun etenemistä radalla. "TEEN" tarkoittaa tietenkin sitä, että taulu lähtee etenemään vasemmalle, "TAA SE" -napista taas oikealle. "SEIS" -napilla saa taulun loogisesti pysähtymään. Hommaa helpottaa kummasti jos saa esimerkiksi oppi-isän ja aseveljen käyttämään tätä ohjailuvehjettä. Joutaa itse keskittymään ampumiseen.

Koska kivääri on melko raskas kannateltava pidemmän päälle, käytin osumatarkkuuden parantamiseksi sitä taktiikkaa että lievässä sivuttaisasennossa (ampuma-asento) nojasin lonkan ampumakopin etuseinään ja vasemman kyynärpään omaan kylkeeni. Sitä mukaa kun kädet väsyvät niin osumat alkavat seilata kauemmas kympistä. Itse ampumisessa ei ole aikarajaa, eli taukojakin toki voi pitää. Sitä nyt vaan ei meinaa malttaa taukoilla.

Tältä kohti "juokseva" hirvitaulu näyttää "montusta" eli näyttösuojasta käsin. Montun suojissa istuvat pisteiden- eli osumien laskijat. Samaiseen suojaan taulu myös vedetään säältä suojaan silloin kun hirviradalla ei ole toimintaa.

Liikkuvaan tauluun ampumista on mukava käydä kokeilemassa, mutta toistaiseksi päätin että mikäli sorkkaeläimen kaatomahdollisuus eteeni tulee, en totta vieköön yritäkään ampua liikkuvaa eläintä. Koska metsästysseuramme hirviporukkaan kuuluu minun lisäkseni vain kolme henkilöä, ei meillä ole käytössä sen paremmin ajo- kuin passiketjujakaan. Me ammumme sekä hirvet että peurat kyttäämällä. Tällöin voin rauhassa odottaa eläimen pysähtymistä oikeaan paikkaan ja oikeaan asentoon. Mikäli eläin ei sopivasti eteen parkkeeraa, tyydyn katselemaan sitä.

Kukkojen lahtipäivä

Toukokuussa saapuneet kana- ja kukkonuorikot ovat keränneet näköä ja kokoa kesän verran. Ilmeni että tasan puolet porukasta oli kukkoja (9kpl). Loppukesästä kukot kasvattivat itselleen laulusulat, treenailivat kiekumista, alkoivat kohdella kaltoin kanoja ja kukkoilla toisilleen. Koskapa pyrkimyksenä on hankkia ja tuottaa itse ruokansa, en syksyn tullen alkanut etsiä kukoille uusia koteja, vaan kaivoin esiin kirveen.

Jälleen oltiin sellaisen puuhan äärellä, ettei kokemusta moisesta ollut. Sain ohjeita homman osaavilta, lueskelin olennaiset kohdat oppaista ja googlettelin netistä ohjeita ja videoita sekä lahtaamisesta, nylkemisestä että paloittelemisesta. Onneksi mies suostui mukaan hommaan.

Ja ei muuta kuin toimeksi.

Ensin vieriteltiin paikalle vankka pölkky ja etsittiin käsiimme tukeva asearsenaali. Muutamissa ohjeissa lahtaamiseen käytettiin vesuria, mutta yleisemmin ihan perus kirvestä. Päätin kokeilla molempia. Lisäksi tarvittiin pulikka, jolla kukolta napautetaan taju kankaalle ennen kaulan katkomista.

Vielä tarvittiin orsi, jolle teurastetut kukot ripustetaan naruilla jaloistaan roikkumaan, jotta kaikki mahdollinen veri saadaan valutettua pois ennen nylkyhommia.

Sitten ei muuta kuin nopeita liikkeitä ja aimo annos ketteryyttä kehiin, jotta saadaan kukot kiinni. Kukkojen "metsästys" aiheutti tietenkin kaaosta kanalassa. Eräs jalkaansa nilkuttanut kanakin koki jonkin sortin ihmeparanemisen hässäkän keskellä. Katsoi varmaan parhaaksi tervehtyä pikimmiten välttyäkseen joutumasta samaan jonoon kukkojen kanssa. Kukkojahdissa ilmeni outo asia: Kun rääkyvän kukon sai kaapattua syliin, se lakkasi huutamasta kun asetti käden sen kaulalle. Enkä siis todellakaan tarkoita kukon minkäänlaista kuristamista. Pelkkä käden piteleminen kaulaa vasten vaikkapa kaulan sivulta hiljensi kukon. Outoa.

Sittenpä ei muuta kuin kukkoa jaloista kiinni ja pää pölkylle, taju veks pulikalla ja kaula poikki. Tämä saatiin sujumaan parhaiten siten, että toinen piteli kukkoa ja toinen heilutti kirvestä. Vähän aikaa päättömästä kukosta on pidettävä huolella kiinni, koska sätkiminen ja siipien viuhtominen lakkaa vasta tovin kuluttua pään katkaisemisesta. Kantapään kautta opin että päätöntä kukkoa on syytä pidellä niin, että katkaistu kaula osoittaa itsestä pois päin. Veri lähtee kyllä naamasta mutta ei vaatteista.

Vesuri osoittautui näissä hommissa huonoksi, koska käyrä pää haittaa (ainakin minun kohdallani) tähtäämistä ja voiman käyttöä. Ihan perinteinen kirves toimi paremmin. On kuulkaa yllättävän sitkeä tuollainen linnun kaula. Siinä saa heilua kirveen kanssa ihan tosissaan. Pölkkykeikan jälkeen päätön kukko ripustettiin jaloistaan orteen ja jätettiin valumaan. Eipä niistä paljon verta tullutkaan.

Kun yhdeksän kukkoa oli saatu jaloistaan orteen roikkumaan, voitiinkin aloittaa nylkykierros. Olin kuullut ja katsellut ohjeita siitä miten sulat ja höyhenet saisi irtoamaan nahkaa rikkomatta, mutta päätin että selvempää on vain nylkeä. Ei tarvitse ryhtyä nyppimään tai höyhenten jämiä tohottimella polttelemaan.

Minulla oli jonkinlainen käsitys linnun nylkemisestä kyyhkyjen jäljiltä, joten nyt tarvittiin vain hieman soveltamista. Ensin jalat ja siivet poikki, sitten nahkaan reikä rintalastan alapuolelle ja siitä takkia riisumaan. Muutama ensimmäinen meni taas harjoitellessa, mutta nämä jos mitkä ovat sellaisia hommia että "työ tekijäänsä opettaa". Enpä osaa sanoa tuliko homma hoidettua kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta pidin huolen hygieniasta ja lihat jäivät ehjiksi, joten ei siinä paljon voinut pieleen mennä. Tämäkin homma sujui kaksin paljon helpommin kuin se yksin olisi sujunut. Toisen pidellessä lintua toinen pystyy helposti käyttelemään veistä.

Pyrin ottamaan kukoista kaiken mahdollisen talteen. Lihojen lisäksi tongin talteen maksat, kivipiirat ja sydämet. Näiden jatkokäyttöön pitää vielä tutustua lähemmin, mutta ainakin kivipiirojen pitäisi olla kerrassaan herkkua. Nakkasin huuhdotut sisälmykset pakkaseen jotta ehdin opiskella niiden käyttöä. On kuulkaa melkoisen hajusta hommaa sisäelinten ulos kaivaminen, mutta peurojen ja hirvien suolistamisen jäljiltä osasin varautua käryyn.

Jätin nyljetyt, suolistetut ja huuhdotut ruhot jääkaappiin raakakypsymään muutamaksi päiväksi, jonka jälkeen paloittelin ne pakkaseen. Lihojen erottelu luista sujui samalla tottumattomuudella kuin kaikki muukin tähän asti. Rintafileet eivät tosiaankaan näytä aivan lihamestarin tekemiltä. Jaoin koipireidet, siipipalat ja rintalihat omiin pusseihinsa. Muutaman rintafileen heitin pannulle suolan ja pippurin kera. Täytyy sanoa että kyllä maistui!

Muutamakin ehti jo ihmetellä miksi KAIKKI kukot päätyivät pölkylle. Kanathan viihtyvät paremmin, jos laumassa on myös kukko/kukkoja. Syy on siinä, että toivon tulevaisuudessa saavani kanat hautomaan tipuja ja nämä kukot ja kanathan olivat kaikki sisaruksia keskenään. Tipujen isäehdokkaaksi lähden tänään noutamaan uutta kukkoa ystävältäni Riikalta.

Omenamehua

Kasvikset.fi tietää kertoa että Valkea Kuulas on raikkaan makuinen, mausteinen kesäomena. Meidän puutarhamme Valkea Kuulaat ovat sen verran raikkaita, ettei niitä irvistelemättä pysty syömään. Päätin siis kokeilla josko niistä olisi tuoremehuksi. Ei siis muuta kuin yleiskone tulille. Homma alkoi kuten kaikki hommani tuntuvat alkavan, käyttöohjeen opiskelulla.

Hassun hauskasti lähes pelkästään kuviksi typistetty ohje muistaa kyllä kertoa ettei mehua kannata litkiä tolkuttomasti, tai että mehu kannattaa laimentaa lapsille, muttei kerro kuinka mehulingon säiliön saa irti rungosta. Rojekti oli tyssätä siis heti alkuunsa, mutta kun kaksi ihmistä sisukkaasti palikkaa kääntelee, niin löytyihän se ratkaisu. Lienee syytä piirrellä avaustekniikka ohjeisiin, josko seuraavaan käyttökertaan sattuu venähtämään pidempikin aika. Muistiin olen oppinut olemaan luottamatta ajat sitten.

Mehulingon pakkauksen kyljessä olevissa värikkäissä kuvissa omenat on laitettu kokonaisina syöttöputkeen. Ilmeisesti kuvien ottamista varten on hankittu jostain kääpiöomenoita, koska nuo perusbaltialaiset Valkea Kuulaat ainakin oli pakko paloitella ennen kuin niitä oli mitään mahdollisuutta putkeen saada mahtumaan. Onneksi joku näppärä on keksinyt ”laitteen” omenien lohkomiseen. Ei maksa paljon ja toimii ketterästi.

Vaikka syöttöputki on melko pitkä, heti alkumetreillä tuli havaittua ettei sitä kannata kovin täyteen pakata. Homma toimii paljon paremmin pienissä annoksissa. Viimeksi yleiskonetta käytellessäni ehdin jo ihmetellä ettei yleensä kovia ääniä väistävä koira poistunut laitteen luota lihan jauhamisen ajaksi. No nyt tuli sekin selväksi, että omenat eivät samalla tavoin koiraa motivoi. Elsa siirtyi viereiseen huoneeseen odottamaan koneen sammuttamista.

15 kirjavankokoisesta omenasta tuli reilut puoli litraa mehua. Mielestäni ei kovinkaan huonosti. Valkea Kuulas on lajikkeena siitä ikävä, että sekä omenat että mehu alkavat oitis kuoresta päästyään muuttua ruskeaksi. Mehu on siis nättiä vain hyvin lyhyen hetken. Maultaan mehu olikin yllättävän hyvää. Vastaisuudessa näitä omenoita hyödyntänevät siis muutkin kuin peurat.

Hunajaa

Mehiläiset yllättivät pitkästä aikaa iloisesti. Kaiken maailman parveiluhässäköiden jälkeen ja minun hoitotoimenpiteistäni huolimatta pesillä on kuin onkin hieman hunajaa. Olen kesän mittaan vaikeuttanut pesillä työskentelyä lisäämällä niihin liikaa osastoja (korkeutta). Tämä tietenkin tulee ilmi vasta nyt. Pirustako sitä tällä olemattomalla kokemuksella kesän mittaan osasi arvioida montako osastoa pörriäiset tarvitsevat. Tuloksena on nyt kennostoja, joissa on hunajaa ns. haju pohjalla. Jos olisin osannut mitoittaa tilat oikein, nyt kerättävänä olisi täysiä, painavia kehiä (kennostoja) ääriään myöten täynnä hunajaa. Vaan kun en osannut, niin pääsen linkoamaan puolityhjiä kehiä. Ja niitä on paljon. Ehkä se tasapaino vielä jonakin vuonna löytyy. Tilaahan täytyy olla tarpeeksi, jotteivät herkeä parveilemaan ja hunajankeruun kannalta tilaa ei sitten kuitenkaan saisi olla liikaa. Näppituntumaa odotellessa.

TÄYDELLINEN hunajakennosto. Täynnä ja peitetty.

Pääsin keräämään vasta osan hunajasta, koska odottelen edelleen liian myöhään tilaamaani sokerinestettä, joka annetaan mehiläisille ruuaksi pois kerätyn hunajan sijaan. Kyseessä on siis paksu sokeri-vesi –seos, jota mehiläiset syövät talven mittaan henkensä pitimiksi. Seos on itse asiassa parempaa talviruokaa kuin itse hunaja, koska se on niin puhdasta ettei mehiläisille tule tarve lähteä pesästä ns. pihan perälle. Talvehtiessaan pesässään pallossa mehiläiset pysyvät lämpimänä ja hengissä, mutta yksittäisen mehiläisen yksittäinen vessareissu saattaisi talvipakkasilla päättyä ikävästi. Toisaalta osa tarhaajista jättää mehiläisille ”vain” osan hunajasta talviruuaksi, joten ilmeisesti silläkin konstilla jää tarpeeksi porukkaa henkiin. En tässä vaiheessa osaamista uskalla moista kokeilla.

Vasemmalla kuorimatonta, oikealla kuorittua kennostoa.

Hunajankeruu aloitetaan luonnollisesti siitä, että kiskotaan mahdollisimman kuumalla kelillä hoitohaalarit päälle ja suunnistetaan pesille. Viimeistään tässä vaiheessa vuotta haalarin alle on laitettava fleece/villapaita ja pipo, koska mehiläisillä on yllättävästi taipumusta puolustaa vaivalla keräämäänsä hunajaa. On siis rakennettava vaatetuksesta niin paksu kerros, ettei mehiläisen piikki ylety läpi.

Kun siellä & täällä sijaitsevat työkalut on löydetty, seuraa ohjelmassa pesälaatikkojumppa. Pesän katto avataan ja kehiä (kennostoja) aletaan yksi kerrallaan siirtää vieressä odottavaan tyhjään osastoon. Mikäli pesiä on vain vähänlaisesti, siirtovaiheessa mehiläiset harjaillaan pois kehistä (takaisin pesään). Jotkut ammattilaiset käyttävät tässä työvaiheessa puhaltajaa, jolla hönkäistään ötökät kehien välistä ilmoille. Hunajakehillä täytetyn osaston kanssa lähdetään puhkumaan kohti linkoomotiloja.

Lingon lähimaastossa kehät kuoritaan. Mikäli ei omista ammattimaista kuorima-allasta, työtä varten on syytä olla puhdas pöytätila tai laakea astia / allas, joka ei tahmeudesta hätkähdä. Mehiläiset ovat peittäneet täyteen keräämänsä kennostot vahakansilla, eli ”säilöneet” hunajan kennostoon. Jotta lingon keskipakoisvoima pääsee irrottamaan hunajat kennostosta, täytyy kaikki ”kannet” poistaa. Se tapahtuu kuorimahaarukalla. Ammattilaisilla on tietty tähänkin hommaan höyrykuorimia, veitsiä yms.

Kun vahakannet on poistettu, asetetaan kehät linkoon. Kehäthän täytyy lingota molemmilta puolilta, koska kennostoa on kehän ”keskiviivalta” kahteen suuntaan. Ensimmäinen linkoamiskierros pitää tehdä varoen, sillä jos kennostot ovat täynnä hunajaa, voimakas linkoaminen rikkoo myös kennoston. Koska tarkoitus on vain poistaa hunaja ja käyttää samat kennostot ensi kesänä uudestaan, otetaan siis linkoaminen maltilla. Kehien tyhjäksi saaminen vaatii sen, että kehät käännetään jokainen pariin kertaan. Ammattilaisilla on lingot, jotka kääntävät kehät automaattisesti. Näin vähemmän ammattimaisissa kylppäritiloissa linko on syytä asetella kumimatonpaloille, muute se pyrkii hyppelehtimään ovesta pihalle.

Linkoamisen jälkeen kehät kootaan tyhjään pesäosastoon ja hunaja valutetaan lingon alareunassa olevasta hanasta siivilän läpi ämpäriin. Ämpärissä sen annetaan seistä muutama vuorokausi, jotta mahdolliset hunajan joukkoon joutuneet vahahippuset nousevat pintaan. Sitten hunaja kuoritaan. Kuorittua hunajaa voidaan sitten joko sekoittaa valmiiseen hunajaan (ymppääminen) mikäli tavoitellaan tiettyä kiderakennetta. Toisaalta se voidaan myös purkittaa ja laittaa pakkaseen. Tällä keinoin hunaja on juoksevaa kun se taas sulatetaan. Ne hunajat, joita ei pakasteta, jatkavat kiteytymistä koko ”elinikänsä” ajan.

Kuvassa näkyy muutamia Kuningatar -hunajapurkkeja. Kuningatar-Hunaja on Suomen vanhimpia hunajan tuotemerkkejä ja sitä saavat pakata Suomen Mehiläishoitajaliiton jäsenet, joilla on Joutsenmerkin käyttöoikeus. Minulla ei moisia jäsenyyksiä tai käyttöoikeuksia ole. Olen vain saanut kertaalleen käytettyjä sinänsä hyviä purkkeja uusiokäyttööni. En ole hunajaa näissä purkeissa myymässä, joten toivottavasti tästä "kotikäytöstä" ei kukaan mieltänsä kovasti pahoita.

Töllin mylly

Koska viljan viljelyyn ei puutarhamme oikein taivu, on jauhot yms. haettava muualta. Haluan tässäkin tapauksessa hankkia mahdollisimman lähellä tuotettua, suomalaista puhdasta ruokaa. Onneksi lähimaastosta löytyy vanha mylly, jossa jauhetaan paikallisten tuottajien viljaa.

”Töllin kylän keskellä kuohuu vuolas koski, jonka mutkasta löytyy kaunis palanen paikallishistoriaa. Töllin mylly on yksi harvoista edelleen toiminnassa olevista vanhoista myllyistä. Ennen vanhaan Nummen ja Pusulankin koskien varsilla sijaitsi useampia myllyjä, joissa jauhettiin tilojen viljaa ainakin karjan tarpeisiin. Töllin mylly erottui jo entisaikana edukseen lähiseutujen myllyistä. Sinne tultiin välillä kauempaakin jauhattamaan viljaa, joka sopi leipäviljaksi parempaankin tilaisuuteen.

1900-luvun alussa rakennettu mylly toimii edelleen. Viljaa jauhetaan viikoittain ja myllyn omassa myymälässä myydään aina tuoreita jauhoja. Valikoimiin kuuluu lähialueiden viljasta jauhettuja, lisäaineettomia jauhoja, ryynejä, leseitä ja hiutaleita.

Töllin mylly on rakennettu vuonna 1922, mutta samassa kohdassa koskea on ollut mylly ainakin jo 1800-luvulla. Töllinkosken alue on vanhaa kulttuurimaisemaa, jossa aikaisemmin on ollut myös voimalaitos ja saha. Myllyssä on alkuperäiset kolme kiviparia täysjyväviljan jauhatukseen sekä valssimylly sihtijauhojen tekoa varten. Lisäksi on niin sanottu mankeli hiutaleiden tekoa varten.

Alkuperäiset koneet - edelleen käytössä.

 Mylly oli muutamia vuosia poissa käytöstä ennen vuotta 1987. Tällöin joukko kyläläisiä perusti Töllin Mylly –osuuskunnan ja osti myllyn. Osuuskuntaan kuuluu reilut 60 osakasta. Mittavien talkootöiden ja eläkkeellä olevan entisen myllärin, Antti Haapalan vetämän myllärikurssin jälkeen mylly oli 1989 syksyllä siinä kunnossa, että jauhatukset voitiin jälleen aloittaa.

Myllytoiminnan kulut pyritään kattamaan jauhomyynnillä. Töllin myllyssä myydään kahtakymmentä erilaista omaa tuotetta. Myllyn tuotteet ovatkin aitoa lähiruokaa. Jauhoja on myytävänä myllyn oman kaupan lisäksi maatalouden suoramyyntiä harjoittavissa lähialueen yrityksissä.”

Teksti muokattu Karkkilan Tienoo –lehden vuoden 2014 kesälehdestä. Kuvat otin ite.

Myllyn myymälä on auki ympäri vuoden keskiviikkoisin klo.17.00 – 19.00 ja lauantaisin klo.9.00 – 14.00.

Osoite: Marttilantie 230, 03850 Pusula

 

 

 

Kyyhkymetsällä

On hyväksi olla vähintään varttihullu, jos metsästä meinaa liharuokansa hankkia. Kuka täysjärkinen laittaisi sunnuntaiaamuna kellon soimaan neljältä ja lähtisi muovisten kyyhkynkuvien, naamioverkon ja haulikon kanssa pellon metsäsaarekkeeseen kykkimään moneksi tunniksi kun vaihtoehtona olisi viihtyä lämpimässä sängyssä pitkälle aamupäivään.

Sunnuntai 10.8. oli tämän vuoden kyyhkynmetsästyskauden alkamispäivä. Suurin osa kulmakunnan pelloista oli vielä puimatta, joten puidulla pellolla jossa kyyhkyjä oli havaittu, oli aamusella ruuhkaa. Kolmessa metsäsaarekkeessa istui porukkaa haulikot tanassa. Onneksi kaikki ovat on huolellisia ja taitavia. Ei siis tarvinnut henkensä uhalla kyyhkyjä kytätä.

Edeltävänä päivänä olimme tehneet tiedusteluretken siinä toivossa, että jostain olisi löytynyt hernepelto. Herneet kun ovat kyyhkyjen heikkous. Mutta kun ei. Ajeltiin puoli pitäjää ristiin rastiin löytämättä hernepellon tilkkuakaan. Ei taida herneenviljely 2010-luvun Suomessa kannattaa. Ajeltuamme tunti tolkulla etsien näköhavaintoja kyyhkyistä ja löydettyämme lähinnä variksia, lähdimme palaamaan kotia kohti. Siinä ne kyyhkyt sitten lentelivät kotikulmilla. Ei muuta kuin kyselemään maanomistajalta lupaa mennä pellolleen passiin ja siitä sitten pakkaamaan kamat autoon aamun lähtöä odottamaan.

Aseveljelläni ja oppi-isälläni oli hallussa naamioverkko ja kuvia. Kuviksi kutsutaan muovisia tai kumisia kyyhkyn näköisiä ja kokoisia mötiköitä, jotka asetetaan pellolle nokka kohti tuulta. Elävien kyyhkyjen toivotaan sitten laumasieluisesti harhautuvan samaan, kaverien hyväksi toteamaan paikkaan.

Look alike

Kyyhkyistä opin aamun tuntien mittaan sen, että korvia niillä ei ole päässä vissiin ollenkaan, mutta silmät ovat sitäkin tarkemmat. Mikäli hyvän ampumalinjan saaminen vaatii siirtymistä naamioverkon takaa, voi risukossa ryskätä aika surutta, kunhan liikkuu äärimmäisen hitaasti. Lienee kuitenkin syytä hankkia pikkuhiljaa jonkin sortin maastopuku. Taisin olla hiukan liian näkyvä peto farkuissani ja t-paidassani. Motivoi varustehankintoihin kun paisti vetää u-käännöksen just kriittisellä hetkellä.

Naamioverkon takaa

Oli mukava huomata että armeija-aikainen aseen käsittely löytyi edelleen selkäytimestä. Ei tarvinnut keskittyä aseeseen kun kyyhky parkkeerasi männynlatvaan. Pystyi keskittymään linnun liikkeiden seuraamiseen. Kädet löysivät paikalleen tukilla, eikä liipaisinta tarvinnut hapuilla. Aseen osalta ainoa, missä hiottavaa löytyy, on tähtääminen. Tai oikeastaan siitä eroon pääseminen. Haulikollahan pitäisi osoittaa, eikä tähdätä. Vaan kun on kiväärillä tottunut nimenomaan tähtäämään, menee kalliita sekunteja hukkaan ihmetellessä.

Opin myös, että kyyhkyt ovat hitokseen nopeita liikkeissään. Lennosta on ihan turha tällaisen amatöörin niitä kuvitella pudottavansa. Oksalla töröttävän saattaa onnistua saaliiksi saamaan, jos osaa tehdä tarpeeksi hitaita liikkeitä aseen kanssa ja jos edessä ei ole runkoa / oksia / lehvästöä.

Pudotettua kyyhkyä pusikosta penkoessa tuli kyllä mieleen että vähänkö ois kätevää omistaa lintukoira. Tätä ajatusta täytyy kehitellä.

Kyyhkyt ovat liikekannalla kahdesti päivässä. Aamulennolla liikkuvat ruokaa etsimässä noin klo.05-10 ja iltapäivällä uudestaan noin klo.14-18. Tuolloin niitä on mahdollisuus pelloilta yhyttää ja teimmekin tuon samaisen sunnuntain aikana kaksi reissua samalle metsäsaarekkeelle. Päivän päätteeksi opettelin vielä lintujen perkaamista oppi-isän ohjeistuksessa. Eipä ollut vaikeaa. En osannut hetsillään alkaa lihoista mitään valmistaa, joten puhdistin ne pakkaseen. Ja sitten ei muuta kuin tutkimaan reseptikirjoja!