Mehiläishoitokurssin tarhakäynti

Viime viikonloppuna oltiin jännän äärellä: Mehiläishoitokurssi oli edennyt siihen vaiheeseen, että edessä oli ensimmäinen tarhakäynti.

Aloitin tänä vuonna helmikuun alussa mehiläishoidon peruskurssin. Kurssin järjestää Uudenmaan Mehiläishoitajat ry. Lähtötilannehan oli se, etten tiennyt tästä(kään) hommasta yhtikäs mitään, enkä ollut eläissäni ollut näköetäisyyttä lähempänä mehiläispesiä. Googletin itseni kurssille, tilasin materiaalin ja aloin perehtyä ankarasti. Lauri Ruottisen "Mehiläishoitoa käytännössä" osa 1 on amatöörille kertakaikkiaan välttämätön oppikirja, joka sisältää peruskuviot koko hommasta. Kakkososassa onkin sitten jo erikoisjuttuja.

Uuden kirjallisuuden lisäksi luen kannesta kanteen vielä nämä hienot vanhat kirjat: Einari Kaskimiehen "Tuottava mehiläishoito" vuodelta 1945 (Pellervo-Seuran julkaisu) sekä Lauri Tuomasen "Mehiläisten hoito" vuodelta 1948. Mehiläistarhauksen historia alkaa faaraoiden ajalta, joten nämä opukset eivät ole mihinkään vanhentuneet.

Kurssi alkoi siis tukevalla kuuden lauantain annoksella teoriaa. Viime lauantaina päästiin sitten mehiläistarhalle. Kaikki kurssilaiset selviytyivät ensimmäisestä testistä: Kukaan ei lähtenyt huutaen ja huitoen juoksemaan siinä vaiheessa kun pesän katto avattiin ja asukkaat nousivat ilmoille.

Ohjelmassa oli pajun kukinnan aikaan hoidettavat keväthommat: Pesien pohjien vaihto ja jyrsijäverkkojen poisto, emon muninnan tarkistus, ruokavarojen tarkistus, oksaalihappotiputus ja kuhnurikehien lisääminen. Oksaalihappotiputuksella ja kuhnurikehien lisäämisellä ehkäistään varroa -punkin lisääntymistä.

Ihan aluksi vaihdoimme talven jäljiltä verkkopohjat umpipohjiin. Äkkiseltään ajateltuna pidin omituisena sitä, että pesissä on TALVISIN verkkopohja ja KESÄISIN umpipohja, mutta itse asiassa juuri näin sen pitääkin olla. Talvisin verkkopohja tuulettaa pesää. Kosteus ei pääse kerääntymään ja jäätymään pesän sisälle. Kesäisin taas tarvitaan umpipohja, jotta sisälle saadaan reippaan 30 asteen lämpötila, jossa sopii lisääntyä ja varastoida hunajaa. Jyrsijäverkot estävät talttahammasporukan asettumisen talveksi mehiläispesään. Talvella mehiläiset kerääntyvät palloksi pesän yläosaan pysyäkseen lämpimänä, eikä niillä ole mahdollisuutta pakkasen keskellä lähteä tunkeilijoita häätämään. Kesäisin yhtäänkään itsesuojeluvaistoa omaavat jyrsijät älyävätkin kiertää täydessä toiminnassa olevan mehiläispesän riittävän kaukaa.

Pohjien vaihdon jälkeen nostelimme muutamia kehiä (se puukehikko, johon mehiläiset rakentavat vahakennoston) pesästä ja puhaltelimme mehiläisiä pois nähdäksemme onko muninta jo käynnistynyt. Ja olihan se. Näin erittäin ensimmäistä kertaa livenä kennoja, jotka oli tarkoin peitelty lastenhuoneiksi. Peittosikiöiden (kannella peitetty kenno, jossa on toukka kasvamassa sisällä) löytyminen kennostosta kertoo sen, että pesässä on ylipäätään emo tallella ja hengissä ja että se on jo ryhtynyt toimeen. Jos peittosikiöitä ei löydy, on syytä huolestua. Silloin emo on joko kuollut tai huonokuntoinen. Älkää kysykö mitä sitten tehdään. Aletaan varmaan hommata uutta emoa. Koulutukseni ei vielä yllä sinne asti.

Ruokavarojen tarkistus on helppo homma. Nostellaan taas muutama kehä ja katsellaan, onko kennostossa sapuskaa (sokerimassaa / hunajanjämiä) jäljellä vai ovatko kennot tyhjillään.

Seuraavaksi ruikitaan kennostojen väleihin tarkkaan lasketun ja laimennetun reseptin mukaan oksaalihappoa. Hapolla torjutaan varroapunkkia, joka on mehiläisille kuolemaksi jos pääsevät valtoimenaan lisääntymään. Oksaalihappoa on esim. raparperissa, joten vallan kamala myrkky ei ole kyseessä.

Punkeille rakennettiin vielä toinenkin ”ansa”. Pesään lisättiin kuhnurikehä, jolla yllytetään mehiläisiä tuottamaan kuhnuritoukkia. Mehiläispesässähän työnjako menee sillai modernisti, että lentomehiläiset, jotka keräävät mettä, ovat kaikki naaraita, kun taas pesässä huushollaavat ja toukkia hoitavat kuhnurit ovat kaikki uroksia. Koska kuhnuripoikatoukat ovat isompia ja viihtyvät kennossaan pidempään, hakeutuvat punkit niihin aterioimaan. Myöhemmin osa kuhnuritoukista sitten poistetaan pesästä punkkeineen. Täysin punkeista ei koskaan päästä eroon, mutta pyrkimys on pitää punkkikanta niin pienenä, että mehiläiset niiden kanssa pärjäävät.

Termistöhän tässä saattaa vielä vähän hakusessa olla, joten toivottavasti kukaan mehiläishommiin perusteellisesti perehtynyt ei tätä juttua luettuaan menetä mielenrauhaansa. Asiasisältö kuitennii on pitkältikin kohdallaan.

Seuraavana kurssipäivänä ohjelmassa on osaston lisääminen (rakennetaan mehiläispesään lisää kerroksia), kakuston rakennuttaminen (ei kuulkaa aavistustakaan) ja tautitarkkailu. Vähänkö jännää!

Toimittaja Erja Hinkkanen teki jutun mehiläishoitokurssistamme Länsi-Uusimaa lehteen. Tämän blogikirjoituksen kuvat ovat ko. jutusta ja itse juttu löytyy osoitteesta http://www.lansi-uusimaa.fi/artikkeli/289242-mehilaistarhaus-elaa-nousukautta.