Kääpiä keräämässä

Enpä olisi arvannut, että kiinnostukseni taulan valmistamiseen johtaa siihen, että päädyn hiihtämään. Vaan jotta taulaa saisi valmistettua, on löydettävä taulakääpiä. Taulakäävät taasen kasvavat liiasta vedestä kärsivissä rantakoivikoissa, josta pääsemmekin tähän aikaan vuodesta siihen tosiasiaan, että sukset olisi kaivettava esille.

Olin jo lähettää miehen käävänhakureissulle koska arvelin että kenenkään hermot eivät kestä sitä että minä kampean suksille. Olen viimeksi hiihtänyt vuonna 2002 armeijassa, eivätkä ne muistot ole sittemmin herättäneet ihmeemmin hiihtohaluja. Vaan niinpä vain sai mies minut jotenkin houkuteltua mukaan. En vieläkään ole ihan varma kuinka se tapahtui, mutta hän onnistui omaan maltilliseen tyyliinsä jotenkin keplottelemaan minut suksille, kaivettuaan läntisen naapurivaltiomme armeijan kaluston esiin ja säädettyään minulle sauvat ja suksien siteet kohdilleen. Olin siis suksilla. Ei muuta kuin menoksi. Etukäteen oli sovittuna, että tahti pidetään rauhallisena, matka lyhyenä, eikä minun tarvitse mennä sekoilemaan suksineni vitelikköön / pusikkoon / rinteisiin / muunlaiseen vaikeaan maastoon.

Talomme sijaitsee pienellä kummulla, joten liikkeellelähtö oli rivakampi kuin olisi ollut suotavaa. Ehdin karjuen laskea holtittomasti parikymmentä metriä ja sitten olinkin jo pyrstölläni penkassa. Siinä sitä oltiin katollaan lammasaitauksen luona ja voisin vaikka vannoa että lampaat pidättelivät naurua. Onneksi mies oli suunnitellut kääpäjahtireitin amatöörin taidottomuuden huomioon ottaen ja tuo suistuminen jäikin vastoin kaikkia odotuksia päivän ainoaksi.

Aurinko paistoi täydeltä terältä ja hanki hohti, joten mikäs siinä lopulta oli hiihdellessä. Ylitimme pellon ja laskeuduimme lammen jäälle syynäämän rantakoivikkoa. Tai mies syynäsi. Minä jouduin kohdistamaan kaiken energiani ja keskittymiskykyni suksilla etenemiseen.

Ensimmäinen iloinen löytö oli saukon jäljet. Saukko oli tepastellut lampeen laskevalla purolla ja kaivellut rantahetteikössä. Ilmeisesti se pääsee jostain lammen jään allekin, koska hetteiköstä löytyi pienen hauen pää.

Ja niin vaan löytyi kääpiäkin. Taulan tekoon tarvitaan tietenkin nimenomaan taulakääpiä. Käävän irrottamiseen on hyvä tietää hommaa helpottava niksi: Kääpää ei tule yrittää irti ylhäältä alaspäin painamalla/taittamalla, koska sen päällä voi suurin piirtein seistä ilman että kääpä irtoaa. Sen sijaan kääpää tulee kopauttaa alareunastaan ylöspäin. Siten se rapsahtaa irti helposti.

Lopulta minäkin päädyin vitelikköön kääpiä ihmettelemään – ihan vapaaehtoisesti. Paluumatka sujui yhtä leppoisaan tahtiin kuin koko päivän hiihtelyt ja reissu oli niin sopivan mittainen, rauhallinen ja amatöörille soveltuva että saatan hiihtää vielä joskus toistekin vaikka ihan vain nähdäkseni saukon varpaanjälkiä. Täytyy vain olla tyytyväinen siihen tilanteeseen, että proteiini kasvaa omassa pihassa. Mikäli henkiinjääminen olisi talvella metsästämisen varassa, olisin taatusti kylän ensimmäinen vainaja.

Mikäli kääpien kerääminen kiinnostaa, muistathan pyytää hommaan maanomistajan luvan. Kääpien kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksien piiriin.