Ankanpoikasten lastentarha

Savolaiselle ranchille muutettuani erehdyin ihmettelemään että mikäpä se on tämä pihamaalla oleva vanerinen "kehikko". No sepä oli tietysti ankanpoikasten lastentarha.

Siinä kohtaa kun ankanpoikaset kasvoivat ulos tiponaariosta, ne siirrettiin pihalle ko. tiloihin.

Lastentarhan perusosa on siis vanerinen kehikko, joka on kooltaan 180x180cm. Korkeutta kehikolla on 55cm, joten siinäpä mahtuvat keskenkasvuiset tepastelemaan mukavasti.

Kehikkoa peittää vahva verkko, jotteivat kissat, petolinnut yms. pääse poikasiin käsiksi. Takanurkassa oikealla on ankanpoikasten spa-osasto, eli vanha suihkukaapin pohja, josta on poistoventtiili teipattu umpeen. Vettä saa olla vaihtamassa päivittäin. Sotkuista porukkaa nämä räpyläjalat.

Takanurkassa vasemmalla on lämpölamppu. Se on kesämallistoa, eli se ei lämmitä niin kuumasti kuin talvimallit. Lamppu laitetaan päälle vain yöksi, jolloin koko lastentarhan päälle levitetään pressu. Lamppu on asennettu roikkumaan vinoon kehikon kulmasta keskiosaa kohti, jotta ankat voivat asettua haluamalleen etäisyydelle lämmönlähteestä. Päivisin pressu peittää tarhan osittain, jotta ankat pääsevät halutessaan varjoon auringolta ja suojaan sateelta.

Kuukauden ikäiset poikaset kasvattavat jo sulantapaisia.

Vielä täytyy vähän googletella sitä, milloin ja millä kuviolla uskaltaisin päästää pikkuankat isojen ankkojen ja kanojen seuraan.

Ankanpoikasia

Kun ilmeni, että talosta löytyy hautomakone, en millään saattanut vastustaa kiusausta, vaan latasin kevään tullen munia koneeseen. Tietenkin sen paras ja mukavin vaihtoehto olisi ollut, että joku naarasankoista olisi ryhtynyt hautomahommiin ihan luomuna, mutta mitä vielä. Ei yritystäkään moiseen. Täytyy jatkossa tutkia josko olisi jotain keinoja jolla houkutella ankkoja hautomaan itse.

Joku tolkun ihminen olisi varmaan laittanut kokeeksi vain muutaman munan, mutta tavoilleni uskollisena latasin laatikon oikopäätä niin täyteen kun se vain mahtui. Niinpä koneen lämpöön päätyi kaikkiaan 16 munaa. Koska laumassamme on sekä uros- että naarasankkoja, pidin onnistumisen mahdollisuuksia hyvinä.

Merkkasin jokaiseen munaan rastin, jotta voin seurata että ne kääntyilevät kaikkien sääntöjen mukaan koneessa. Homma toimii tämän koneen kanssa niin, että väliseinät ovat kiinteät, mutta pohjaritilä liikkuu sivusuunnassa. Niinpä kun aamuin illoin ritilää siirtää sivulta toiselle, munat pyörivät kuin ankkaemon käänteleminä ikään. Kuulemani mukaan pestyt munat eivät lähde kehittymään. Pakkohan tämä testata oli. Pesin kokeeksi neljä munaa (kuvassa ylin rivi). Tiedä sitten pitikö juttu paikkansa vai jäivätkö munat kehittymättä jostain toisesta syystä, mutta mitään noista neljästä pestystä munasta ei tosiaankaan kuoriutunut.

Yritin taskulampulla tiirailla mitkä munista lähtisivät kehittymään, mutta tämän tason asiantuntemattomuudella en saanut mitään selville. Muutama munista sen sijaan lähti käymään ja halkesi kehitettyään sisälleen käymiskaasuja. Siinä tilanteessa oli kuulkaa hajut kohdallaan. En ensin edes älynnyt mistä haju tuli vaan mietin muutaman päivän että nyt on joku näätä tai orava ottanut ja kuollut talon rakenteisiin. Onneksi ongelma oli helpommin ratkaistavissa ja munien poistaminen hautomakoneesta raikasti kummasti ilmaa.

Lämpö tulee säätää 37,5 asteeseen haudonnan 1.-25. päiviksi. Sitten se lasketaan kolmeksi viimeiseksi päiväksi 37 asteeseen. Kosteuden tulisi jonkin tiedon mukaan olla koko ajan jossain 65%:n tuolla puolen. Oikeasta kosteudesta käydään polveilevaa keskustelua alan palstoilla, mutta luulenpa että nimenomaan väärä kosteus on yksi syy siihen, että 16 munasta vai 4 kuoriutui. Vai voisiko noin monta munaa olla hedelmöittymättömiä? Sittemmin olen oppinut että vitamineillakin on osuutensa asiaan. Täytyy ensi kerralla varmistaa aikuisten ankkojen vitamiinit kohdalleen ennen haudottavien munien keräämistä ja säätää kosteudet eri asentoon kuin tällä kierroksella.

Ankanpoikaset ovat vaikuttavan täsmällisiä. Ihan täsmälleen 28. päivänä hautomakoneen käynnistämisestä alkoi muutama muna piipata ja keikkua. Annoin loppujen munienkin olla koneessa vielä pari päivää, mutta niistä ei enää lisää poikasia kuoriutunut.

Täältä tullaan elämä!

Tässä tunnin ikäisiä rapanokkia.

Kuoriutuminen. Se on kuulkaa raskasta hommaa. Väsy siinä tulee.

Laitoin kuoriutuneet ankat vanhasta akvaariosta väsättyyn terraarioon, jonka mies risti tiponaarioksi. Yläpuolelle ripustin lämpölampun siten, että se lämmittää toista päätyä terraariosta. Siten ankat pääsevät siirtymään haluamalleen etäisyydelle lampusta. Terraariossa on myös lämpömittari, jolla saa seurattua että lämpötila pysyi taaperoille sopivana. Ruuaksi ankanpojat saavat keitettyä ja muussattua kananmunaa, sekä kananpoikasille tarkoitettua rehua oluthiivalla terästettynä. Oluthiivasta ankat saavat tarvitsemansa niasiinin (vitamiini) kehittyäkseen fyysisesti terveiksi.

 Näin reippaita sitä oltiin viikon ikäisenä!

Tillikka

Kun savolaisessa korpimaisemassa sähköt häipyvät viikoksi, ovat hyvät neuvot tarpeen esim. valaistuksen suhteen. Ensimmäisenä tulee kaivettua esiin otsalamppu, jonka päätä kiristävä kuminauha alkaa jossain vaiheessa harmittaa. Lisäksi otsalamppu on vain kohdevalo. Kynttilöiden kanssa puljaaminen on sinänsä mukavaa tunnelmointia, mutta niiden valontuottokyky on kovin rajallinen. Mistä siis mökkiin ns. yleisvalo? Tässä kohtaa kaivettiin kellarista Tillikka.

Wikipedia tietää kertoa, että "Voimavalolyhdyt tulivat suomalaisille tutuiksi toisen maailmansodan aikana korsujen valaistusvälineinä ja vielä 1950-1960 -luvuilla niillä korvattiin osin puuttuva sähkövalo maaseudulla. Voimavalolyhtyjä käytetään nykyisinkin vara- ja ensisijaisina valonlähteinä olosuhteissa, joissa sähkövaloa ei ole aina saatavilla, esim. sotilas-, mökki-, retkeily-, tuulastus- ja poikkeusolokäytössä."

Kyseessä on siis virallisesti Tilley -niminen Englantilaisvalmisteinen voimavalolyhty, jossa valopetroli kaasuuntuu ja palaa hehkusukassa. Lamppu perustuu englantilaisen John Tilleyn keksintöön vuodelta 1813. Kyseessä on siis se kuuluisa "yksi hyvä vanha neuvo", joka vastaa pussillista uusia. Ja mikä hämmästyttävintä: Näihin saa edelleen varaosia!

En ollut moista valonlähdettä aikaisemmin tavannutkaan, joten mielenkiinnolla seurasin sen sytyttämisoperaatiota. Lamppua sytyttäessä on välttämätöntä tietää mitä tekee. Mikäli et ole Tillikkaa koskaan sytyttänyt, on paikallaan kaivaa netistä opetusvideo tai olla tarkkana mahdollisessa opetustilanteessa. Maalaisjärjellä tai peruskansalaisen päättelykyvyllä tätä valonlähdettä ei sytytetä.

Kysytäänpä siis Wikipedialta: "Lamppu sytytetään hehkuttamalla ensin polttoainesäiliöstä nouseva ja hehkusukan läpi kulkeva kaasutinputki kuumaksi lampun varusteisiin kuuluvia, spriihin kostutettavia sytytyspihtejä käyttäen. 2-3 minuuttia kestävän esilämmityksen jälkeen kaasutinputki on riittävän kuuma muuttaakseen sen läpi kulkevan valopetrolin kaasumaiseksi.

Nyt Tilley-lampun öljysäiliöön voidaan pumpata lampun säiliössä olevalla pumpulla painetta.

Kun sukka hehkuu, avataan säätöventtiili ja lamppu syttyy, jolloin sytytysliekin voi sammuttaa."

Tilleyn valo on huomattavasti kirkkaampi kuin esim. öljylampun tai myrskylyhdyn valo. Se vastaa teholtaan jopa monisatawattista hehkulamppua. Lamppu pitää palaessaan kohisevaa ääntä ja tuottaa huomattavasti lämpöä. Valopetroli tuo tupaan myös pienen polttoaineen tuoksahduksen, mutta hajuhaitta ei mielestäni ollut kummoinenkaan sähkökatkon aikaisen arkielämän laadun kohoamiseen verrattuna. Tilley kuluttaa palaessaan runsaasti happea, joten korvaushapen saannista tulee huolehtia mikäli lamppua käytetään sisätiloissa. Säiliöllinen polttoainetta riittää 6-10 tunnin käyttöön. Tillikan polttoaine, valopetroli, ei ole nestemäisenä yksinään erityisen tulenarkaa. Lyhty tulee kuitenkin aina sytyttää avoimessa ulkotilassa ja pitää poissa tulenarkojen materiaalien välittömästä läheisyydestä.

Silloinkin kun lamppua ei käytetä, se tulee varastoida siten etteivät siihen pääse käsiksi sen enempää eläimet kuin asiantuntemattomat ihmisetkään. Henkilökohtaisestihan rikoin heti lampun käyttöä seuraavana päivänä lampusta hehkusukan. Kun lamppua on jo käytetty (eli kun sukka ei ole juuri paketista repäisty), sukka on muuttunut palaessaan hiileksi. No, hiilihän murenee pienimmästäkin tärähdyksestä. Mikäli siis et aio uusia sukkaa joka kerta lamppua sytyttäessäsi, huolehdi ettei lamppua pääse kukaan kylmänä tuuppimaan tai siirtelemään.

Karitsoja

Pääsiäisen aikoihin lammaslaumaan alkoi putkahdella pienokaisia. Olimmekin katselleet että osa lampaista oli pyöristynyt ja kasvattanut itselleen melkoiset utareet, eli karitsoja oli odotettavissa. Toivoin hartaasti, että uuhet älyäisivät alkaa synnytyshommiin silloin kun isäntä - joka osaa lampaiden kanssa oikein menetellä - on kotosalla tai vastaavasti hoitavat hommat ongelmitta itse jos isännän työaikana lisääntymään ryhtyvät.

Kaikki karitsoinnit sujuivatkin hienosti. Seurailimme vain "päältä" ettei mitään ongelmia ilmene. Kaksi "vanhaa tekijää", jotka olivat karitsoineet aiemminkin, punnersivat lapsoset maailmaan ja alkoivat puhdistaa ja ruokkia niitä tottuneesti. Toinen näistä asiansa osaavista sai virkeät kaksoset. Toinen kolmoset, joista harmillisesti vain yksi jäi henkiin. Ensimmäinen kolmosista syntyi kuolleena ja toinen oli niin heiveröinen, ettei jaksanut yrittää elää kuin vähän toista tuntia vaikka auttaa koitimmekin. Onneksi tuo kolmas oli rivakka ja virkeä, emmekä joutuneet alkaa lypsämään karitsatonta uuhta.

Näiden konkareiden lisäksi karitsoi myös kaksi ensikertalaista. Kummallakaan ei ollut itse karitsoinnissa mitään ongelmaa, mutta toinen ei todellakaan ollut valmistautunut henkisesti äitiyteen. Ongelmat alkoivat heti synnytyksen jälkeen. Uuhi kummeksui tulokasta, eikä tuntunut ymmärtävän mistä moinen oli putkahtanut, miten se häneen liittyi, saatika että se olisi osannut hoitaa pienokaistaan millään lailla. Kun karitsa kampesi omin voimin jaloilleen ja pyrki maitoa imemeään, uuhi nosteli takajalkojaan ja peruutti kauemmas. Se ei myöskään osannut lainkaan puhdistaa karitsaa.

Seurasimme tilanteen kehittymistä pari tuntia, mutta koska uuhi ei muuttanut käyttäytymistään yhtään suopeammaksi karitsaa kohtaan, oli otettava pakkokeinot käyttöön. Isäntä kellisti uuhen tantereeseen ja alkoi lypsää sitä käsin. Kun maitoa alkoi herua, tuupattiin karitsa juomaan. Tällä keinoin saatiin uuhelle valkenemaan syöttöhomma. Koska tämä uuhi ei myöskään osannut puhdistaa karitsaansa, oli seuraavana päivänä edessä pyllypyykkiä. Karitsan uloste oli kuivunut ja takertunut sen peräpäähän niin, ettei se pystynyt tekemään tarpeitaan. Nappasin karitsan kainaloon ja menimme sisälle kylpyhuoneeseen sotkua selvittämään. Valelin karitsan takamusta lämpimällä vedellä, mutta osa ulosteesta oli pakko leikata saksilla pois, koska se oli kovettunut karitsan turkkiin kiinni. Enpä ollutkaan moista hommaa ennen tehnyt! Saatuani karitsan hanurin pestyä, se teki välittömästi kakat ja näytti silmin nähden helpottuneelta. Onneksi pepunpesureissuja ei tarvinnut tehdä enempää, vaan uuhi älysi aloittaa puhtaanapidon itse.

Lampaat ovat vielä talviturkissaan, joten ajelimme karitsoineiden uuhien takapäät. Synnytyksessä likaantuneet villat saattavat tulehduttaa sekä uuhen että maitoa imevän karitsan, jos lika jätetään hanureihin "muhimaan". Pelkästään pesemällä uuhien paksua, likaantunutta villaa olisi ollut mahdotonta saada puhtaaksi. Keritsemme joka tapauksessa kaikilta lampailta talvitakit pois kunhan kelit lämpenevät.

Nyt laitumella kirmaa ja pylleröi siis viisi karitsaa. Kaikki ovat väriltään valkoisia, vaikka yhden (sen, jolle äitiys tuli yllätyksenä ja pyytämättä) äiti olikin musta. Pattipolviset ja pitkäjalkaiset karitsat ovat yllättävänkin ketteriä ja ulkonäöltään erilaisia keskenään. Ne leikkivät emojensa läheisyydessä yhdessä, mutta kipaisevat nopeasti äitiensä luo jos jotain yllättävää ympäristössä tapahtuu. On liikuttavaa seurata miten niiden maailma on täynnä uusia ja jännittäviä asioita. Esimerkiksi kissan ilmaantuminen maisemaan saa koko porukan pysähtymään ja tuijottamaan tuota uutta ja ihmeellistä asiaa herpaantumattomalla mielenkiinnolla. Vähän aikaa siinä porukalla pohditaan voisiko tuo uusi juttu olla vaarallinen, mutta mikäli uuhet eivät reagoi pelokkaasti pyrkivät karitsat tekemään tuttavuutta kaiken uuden kanssa.

Monet karitsoista näyttivät synnyttyään minun silmissäni toivottomilta rääpäleiltä, mutta ihmeesti ne vain vahvistuivat jo muutamien tuntien kuluessa. Jokainen vuorokausi toi ja tuo niihin lisää eloisuutta ja voimaa. Toivottavasti odotettavissa on aurinkoinen kesä.

Leipää

Löysin Salon Seudun Sanomista keskiviikon 2.7.2014 numerosta Risto Knuuttilan laatiman jutun leivän tekemisestä. Alunperin ohje on julkaistu kirjassa Mestarileipurin leipäkirja (Jan Hedh, WSOY). Hommaan kuluu aikaa kaikkiaan 6 päivää, joten oli syytä kaivaa esiin projektihermot.

Tämän sorttinen leipominen alkoi kiinnostaa ehkä juuri siksi, että leipää saa niin käsittämättömän helpolla lähimarketista. Siinä ei paljon tarvitse leivän taustoja tai ainesosia pohtia. Leivät on usein jopa siivutettu valmiiksi. Luulenpa että leipää arvostaa ihan eri tavalla kun sen eteen on nähnyt vaivaa.

1. päivä: Juuri

Leivän ainekset:

vettä
erikoisvehnäjauhoja
hiivaa
merisuolaa
omena

Homma alkaa siitä, että ensimmäisenä päivänä otetaan 1dl 35 asteista vettä, johon sekoitetaan 1 raastettu omena ja 3dl erikoisvehnäjauhoja. En ymmärrä leipomisesta sitä vertaa, että olisin kartalla siitä, miksi tulee käyttää juurikin ERIKOISvehnäjauhoja. Eivätkö aivan tavalliset vehnäjauhot käy? Mikä jauhoista tekee erikoisen? Kertokaahan osaavammat. Veden osasin sentään lihalämpömittarilla mitata oikean lämpöiseksi.

Ohjeen mukaan juuri pitää tehdä lasipurkkiin. Sitäkään en osaa perustella. Eikö muovipurkki sovellu tähän ollenkaan? No, koska talosta ei löytynyt soveltuvaa lasipurkkia, otin riskin ja tein juuren antiikkiseen kiviseen astiaan. Toivottavasti juuri ei hoksaa huijausta.

Ohje tuntuu olettavan että leipomaan ryhtynyt tietää jotain hommasta. Perusteluja ei paljon harrasteta, vaikka kyseessä on suurikokoisen sanomalehden miltei koko sivun juttu. Saattoipa siis käydä niin, että harppasin ammattilaisten tontille. No, kaikkeahan on kokeiltava, eikä tämä kokeilu käy edes kalliiksi. Ehkä olisi pitänyt päätellä jotain kirjan nimestä "MESTARIleipurin leipäkirja". No, ei anneta pikkuseikkojen haitata.

Lopuksi purkki peitetään kannella. Käytin siihen tavallista, matalaa ruokalautasta. Purkin ympärille ohjeistettiin kietomaan liina ja päälle vielä jotain lämmintä, esim. pipo. Koska keksin tehdä juuren suuremmanpuoleiseen astiaan, peittelin sen villahuopaan. Sitten juuri jätetään muhimaan. Tosin sitä pitää käydä sekoittamassa aamuin illoin.

Tässä vaiheessa ohjelmassa seuraa lähinnä odottelua. Parin päivän kuluessa juuri muuttuu käydessään harmaaksi, kuplivaksi liisteriksi.

4. päivä: Esitaikina

Sekoittelin happaman tuoksuista liisteriä siis neljän päivän ajan aamuin illoin ja peittelin sen aina sekoittamisen jälkeen huolella vilttiinsä. Neljäntenä päivänä lisäsin tuohon kuplivaan tahmaan 3dl vehnäjauhoja ja 2dl 35 asteista vettä. Sekoitin taikinan taikinakoukulla varustetulla Kenwoodilla ja jätin taikinan jälleen vuorokaudeksi pesäänsä.

Neljäntenä päivänä tuli valmistaa myös esitaikina. Se tehtiin 1,5 desilitraan kädenlämpöistä vettä. Mittasin tuon "kädenlämpöisyydenkin" varmuuden vuoksi lihalämpömittarilla, koska varsinaista näppituntumaa leivontaan löytyy kovin vähäisesti. Veteen liuotettiin 2g hiivaa. Tässä kohtaa jopa minä herkesin mittaamasta ja arvioin tuon hiivamurusen. Veden ja hiivan seokseen lisättiin 3dl (200g) erikoisvehnäjauhoja. Jälleen tarvittiin taikinakoukkua ja Kenwoodia. Ohjeen mukaan taikinaa tuli vaivata 10 minuuttia. Laitoin munakellon pärähtämään täydellisen vaivausajan saavuttamiseksi.

Kun munakello soi, lisättiin taikinaan maustemitallinen merisuolaa ja jatkettiin vaivaamista vielä 5 minuuttia. Laitoin esitaikinan pieneen kattilaan, kelmun sisälle, kannen alle jääkaappiin odottamaan seuraavaa päivää.

5. päivä: Taikina

Ja jälleen kaivetaan Kenwood tulille. Yleiskoneen kulhoon mitataan 2,5dl vettä, johon on liuotettu 7-8g (1/8 pakettia) hiivaa. Perään kipataan reilut 1,5dl omenajuurta ja puolet esitaikinasta. Lehtijutun mukaan "Loppu juuresta säilyy jääkaapissa ainakin pari viikkoa ja loppu esitaikinastakin säilyy jääkaapissa ainakin pari päivää". No, puolikkaasta esitaikinasta saa vielä toiset kaksi leipää, mutta juurta jää reilusti yli. Amatöörinä jäin ihmettelemään, miksei ohje ole sellainen, että ainekset ja ainesosat menisivät ns. tasan. Miksi juurta pitää tehdä liikaa ja esitaikinaa tuplat? Ehkä joku osaavampi leipuri osaa tämän minulle perustella.

Taikinaa ryhdytään nyt veivaamaan alhaisella nopeudella. Jauhot lisätään joukkoon "vähän kerrallaan", jonka tulkitsin tarkoittavan desilitra kerrallaan. Erikoisvehnäjauhoja lisätään kaikkiaan 7-8 dl (vajaa puoli kiloa). Kun kaikki jauhot on lisätty, vaivataan taikinaa 13 minuuttia. Tarkkaa hommaa, sano. Munakellon pärähdettyä taikinaan lisätään 1-2tl merisuolaa (Onkohan tässäkin joku taika, ettei tavallinen ruokasuola käy?). Nyt Kenwoodiin lisätään kierroksia ja taikinaa vaivataan taas 7 minuuttia.

Taikina jätetään lepäämään (kohoamaan) kannen alle reiluksi tunniksi. Käytännössä jätin taikinan Kenwoodin kulhoon, paikalleen koneeseen.

Ja nyt päästään leipomaan! "Taikina jaetaan kahtia ja pyöritellään jauhoisin käsin kahdeksi pyöreäksi leiväksi". Koko projektissa tämä oli nopein ja mukavin osuus. Käyttelin tässä yhteydessä ensimmäistä kertaa muovista, puoliympyrän muotoista muovilastaa, jolla taikinan sai näppärästi ulos kulhosta ja jaettua kahteen osaan. Yksinkertainen, mutta kätevä keksintö, jonka nimeä en tiedä.

"Leivät laitetaan jääkaapin hyllylle mahtuvalle alustalle leivinpaperin päälle". Ja jälleen jää homma tauolle. "Leipien annetaan kohota jääkaapissa enemmän kuin kellon ympäri. Ohjeen mukaan 16 tuntia.". En mitannut tuntimäärää, vaan ryhdyin seuraavaan vaiheeseen noin vuorokauden kuluttua.

Ja viimein: 6. päivä: LEIPÄÄ

"Pelti laitetaan uuniin kuumenemaan ja uuniin lämpöä 250 astetta. Leivät laitetaan uuniin leivinpaperin päällä. Ennen luukun sulkemista suihkautetaan suihkepullosta muutama painallus vettä uuniin ja leiville." Suihkepullon osalta on syytä tarkistaa, ettei sillä ole ruokittu kukkasia. Lannoitteen häivähdys tuskin on toivottava maku tuoreen leivän päällä. "Viiden minuutin kuluttua  lämpö lasketaan 200 asteeseen."

"Leipiä paistetaan 50 minuuttia, jolloin niihin tulee vahva kuori ja kaunis väri." Ainakin minun uunissani oli syytä laittaa kesken paiston leivinpaperi leipien päälle, Muuten kaunis väri olisi muuttunut perin mustanpuhuvaksi. "Paistamisen aikana uunia voi avata kerran pari, jotta kosteus pääsee uunista ulos." Availin uunia muutaman kerran, muttei sieltä ainakaan silmämääräisesti mitään kosteuksia ulos löyhähtänyt.

"Ajan tullessa täyteen leivät otetaan uunista ja laitetaan uuniritilälle jäähtymään, jolloin leipien pohjallakin pääsee kiertämään ilma. Kuumille leiville suihkautetaan pullosta vettä pari painallusta, jolloin kuori halkeilee herkullisesti." Tähän asti kaikki oli sujunut mallikelpoisesti. Vaan suihkautuksista huolimatta en saanut leipien kuoria halkeilemaan. No, tämä tuskin vaikuttaa makuun.

"Anna jäähtyä. Sipaisu voita. Maista. Maksoi vaivan!" Ja kyllä. Olinpa tyytyväinen kun sain huomata leipien onnistuneen! Sekä koostumus että maku olivat kerrassaan kohdallaan. Leipien leikkaamiseen tarvitaan erittäin terävä veitsi ja rutkasti voimaa. Kuori on sen verran paksu ja rapsakka. Tuore leipä on toki aina kerrassaan herkkullista ja tätä leipää sietää syödä vielä pari päivää myöhemminkin, vaikkakin se tietenkin kuivahtaa ja kovettuu paljon nopsakammin kuin kaupan leivät.

Pässin teurastus

Blogini on palannut elämänmuutostauolta. Pahoitteluni pitkästä kirjoittelutauosta, mutta tapahtuipa tuossa marraskuun päivinä, että elämä heitti minut Lohjalta Kuopioon ja nyt uuteen laumaani kuuluu miehen lisäksi 3 lasta, 5 koiraa, 4 kissaa, 10 lammasta, 10 ankkaa ja 15 kanaa. Omavaraisuuteen pyritään edelleen yhtä tarmokkaasti kuin ennenkin.

Nyt ohjelmassa seuraa varoitus: Juttu sisältää kuvia teurastetusta pässistä (ylläri), joten herkkähipiäiset älkööt pidemmälle vaivautuko.

Pässin teurastus alkoi aurinkoisena sunnuntaipäivänä siitä, että lukitsimme kissat ja koirat sisälle taloon. Muuten teurastuksessa olisi ollut hyvinkin nopeasti liikaa osallistujia ja osinkojen kärkkyjiä. Ajatuksena oli siis päästää päiviltä pässi, joka on laumamme viime kevään karitsoja, joten sitä ei voi jättää tähän porukkaan sukua jatkamaan. Myös lauman toinen pässi täytyy pistää lihoiksi lähiaikoina. Kohtahan syntyvät jo tämän kevään karitsat.

Mies ampui pässin suoraan laitumelle. Etukäteen pohdimme, meneekö muu lauma moisesta tolaltaan. Mietimme, pitäisikö pässi taluttaa ns. kulman taakse, mutta huoli osoittautui turhaksi. Lampaan empatiakyky ei selvästikään ulottunut laumanjäsenen lopetukseen, vaikka se tapahtuikin koko porukan silmien alla. Aseen pamahdusta ne hieman säpsähtivät, mutta jatkoivat sitten kaurojen mutustelua kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Aseen ääni sinänsä ei niille tässä pihassa ollut mikään uusi kokemus.

Pässi lopetettiin kosketuslaukauksella niskaan. Kosketuslaukausta ammuttaessa aseen piippu viedään muutaman sentin päähän kohteesta. Osuma katkaisi valtimon niin, että veret valuivat hangelle. Esim. peuranmetsästyksessä veret päästetään useimmiten erikseen puukolla kaulaan pistämällä sen jälkeen kun eläin on etäämmältä ammuttu.

Kun kaikki veri oli valunut pois, roudasimme ruhon nyljettäväksi. Vinssasimme sen pihamännyn oksaan liinalla roikkumaan. Siitä sitten vain takkia nurin kääntämään. Tässä hommassa on ehdottomasti oltava terävä nylkyveitsi.

Nylkemisen jälkeen avasimme vatsan ja vyöräytimme sisuskalut kottikärryihin. Vatsanahan viiltämistä varten nylkyveitsissä on usein toinen kovera, tylppäpäinen terä, jolla nahan saa auki sisuskaluja rikkomatta. Tämä on erityisen tärkeää lihojen puhtaana pysymisen kannalta. Jos vatsaa avattaessa rikkoo mahalaukun tai suolistoa, ovat lihat sen jälkeen ylt'ympäriinsä joko mahan sisällössä tai esim. ulosteessa. Sitä tulee tietenkin kaikin keinoin välttää.

Otimme talteen pässistä lihojen lisäksi luut (koirille), sydämen, munuaiset, maksan ja kivekset. Osa lihoista jauhetaan. Jauheliha käytetään osittain sellaisenaan, osasta tehdään makkaraa. Mies haaveilee haggiksen (skotlantilainen perinneruoka sisäelimistä) tekemisestä, mutta siihen puuhaan ryhtyminen vaatii vielä hieman resepteihin perehtymistä. Lihaa ei nuin pienessä pässissä paljoa ollutkaan, mutta joka kilo on hyvän omantunnon lihaa.

Hirviradalla

Kesäkaudella on hyväksi harjoitella syksyn metsästyskautta varten. Sorkkaeläimiin osumista pääsee parhaiten treenaamaan hirviradalla, jossa on liikkuva taulu. Hirvitaulun nopeus on noin 5,5,m/s, eli noin 20 km/h. Tämä vastaa keskimäärin ajomiehiä pakoon pötkivän hirven juoksunopeutta. 

Suomessahan hirviä metsästetään pääsääntöisesti niin, että metsästäjistä muodostetaan kaksi ketjua. Ajomiehistä kootaan ajoketju, jonka tehtävänä on ajaa hirviä passimiehistä koottua ketjua kohden. Passimiehen tehtävä on ampua hirvi sikälimikäli se kohdalle rynnistää ja mikäli kyseessä on sellainen hirvi, jota tässä jahdissa on sovittu ammuttavaksi. Kaikki tämä vaatii jahtipäälliköltä tarkkaa etukäteissuunnittelua ja itse jahdin aikana hyvää kommunikaatiota jahtihenkilöiden kesken. Koko prosessi on toki aloitettu jo ajat sitten siitä, että on hankittu ja tarkastettu lukuisa nippu erilaisia lupia. Pyrin selostamaan luvista tarkemmin tulevassa peurajahtia koskevassa jutussani.

Tässä siis taulu, johon olisi suotavaa osua. Häränsilmä eli napakymppi on sijoitettu jotakuinkin siihen kohtaan, johon hirveä oikeastikin pitäisi ampua. Kun taulu liikkuu vasemmalle, ammutaan hirveä, jonka turpa osoittaa vasemmalle ja oikealle sitten sama homma, mutta päin vastoin.

Tältä taulu näyttää ampumakopista käsin. Etäisyyttä on noin 75m. Asetta tulisi pystyä liikuttamaan tasaisesti samaan suuntaan ja samalla nopeudella kuin mitä kohde liikkuu. Jos kymppiin mielii osua, tähtäys pitäisi kohdistaa hirven parran kärkeen. Siinä kohtaa kun liipaisimesta puristaa (huom, ei vetäise) niin oletettavasti osuma on lopulta aika kohdillaan. Tähtäyksen onnistumisen varmistamiseksi aseen liikettä pitäisi jatkaa liipaisimen puristamisen aikana ja vähän vielä sen jälkeenkin (jälkipito).

Paukkuja ammutaan yleensä kymmenen per ammuskelija, eli viisi vasemmalle juoksevaan tauluun ja viisi oikealle juoksevaan tauluun. Paukkuja on syytä ottaa valmiiksi pöydälle aseen viereen juuri oikea määrä. Mikään ei ole niin varmaa kuin se, että laskut menevät sekaisin ampumiseen keskityttäessä, eikä vähän ajan päästä ole mitää käsitystä siitä, onko ampunut 3 vai 5 laukausta. Niinpä kymmenen kudin nippu käden ulottuvilla poistaa ynnäysongelman. Kuvassa Sakon .308 kaliiperin kivääriini soveltuvia 6,6 grammaisia Super Range ratapaukkuja.

Kun kymmenen kutia on ammuttu, lasketaan pisteet. Maksimipistemäärähän olisi sata (10 x 10), mutta enpä vielä ole nähnyt kenenkään moista ampuvan. Yli 70 kuulema pitäisi saada jotta voisi itseään hirvistäjäksi kutsua. Totuuden nimissä kerrottakoon, että tämä kuva on otettu taulusta, joka pysyi nätisti paikallaan kun siihen ammuin. Liikkuvaan tauluun ampuminen vaatii vielä pikkasen lisää reeniä. Osuuhan siihenkin satunnaisesti keskelle, mutta kokonaisuudessaan jälki on vielä kovin epätasaista.

Armaan Sakolaiseni kanssa olemme päässeet jo hyvään yhteisymmärrykseen. Tässä aseessa on kyllä kaikki kohdallaan. Jos osuma ei ole siellä missä pitäisi, ei syytä voi etsiä mistään muualta kuin liipasimen käyttäjästä.

Ohjauspaneelilla ohjaillaan hirvitaulun etenemistä radalla. "TEEN" tarkoittaa tietenkin sitä, että taulu lähtee etenemään vasemmalle, "TAA SE" -napista taas oikealle. "SEIS" -napilla saa taulun loogisesti pysähtymään. Hommaa helpottaa kummasti jos saa esimerkiksi oppi-isän ja aseveljen käyttämään tätä ohjailuvehjettä. Joutaa itse keskittymään ampumiseen.

Koska kivääri on melko raskas kannateltava pidemmän päälle, käytin osumatarkkuuden parantamiseksi sitä taktiikkaa että lievässä sivuttaisasennossa (ampuma-asento) nojasin lonkan ampumakopin etuseinään ja vasemman kyynärpään omaan kylkeeni. Sitä mukaa kun kädet väsyvät niin osumat alkavat seilata kauemmas kympistä. Itse ampumisessa ei ole aikarajaa, eli taukojakin toki voi pitää. Sitä nyt vaan ei meinaa malttaa taukoilla.

Tältä kohti "juokseva" hirvitaulu näyttää "montusta" eli näyttösuojasta käsin. Montun suojissa istuvat pisteiden- eli osumien laskijat. Samaiseen suojaan taulu myös vedetään säältä suojaan silloin kun hirviradalla ei ole toimintaa.

Liikkuvaan tauluun ampumista on mukava käydä kokeilemassa, mutta toistaiseksi päätin että mikäli sorkkaeläimen kaatomahdollisuus eteeni tulee, en totta vieköön yritäkään ampua liikkuvaa eläintä. Koska metsästysseuramme hirviporukkaan kuuluu minun lisäkseni vain kolme henkilöä, ei meillä ole käytössä sen paremmin ajo- kuin passiketjujakaan. Me ammumme sekä hirvet että peurat kyttäämällä. Tällöin voin rauhassa odottaa eläimen pysähtymistä oikeaan paikkaan ja oikeaan asentoon. Mikäli eläin ei sopivasti eteen parkkeeraa, tyydyn katselemaan sitä.