Saskatoon

Todettuani menneinä kesinä että kasvimaaviljely ei ole sen paremmin vahvimpia osaamisalueitani kuin tällä hetkellä suurimpia kiinnostuksen kohteitanikaan, päätin ainakin tänä kesänä keskittyä puihin ja pensaisiin. Tässä talossahan ei ole oikeastaan minkäänlaista puutarhaa muutamaa viinimarjapensasta lukuunottamatta.

Seitsemästä syksyllä maahan tuupatusta omenapuuntaimesta selvisi hengissä 4,5 tainta. Kaksi taimista kuoli tykkänään. Toinen ilmeisesti kovan pakkastalven nujertamana, toinen hanhien listimänä. Hanhien tappaman puun ympärille asetettu kanaverkko oli huomaamattamme painunut talven aikana linttaan ja päiväkävelyillään olleet hanhet olivat äkänneet kevättalvella turvonneet silmut. Siitä puusta ei jäänyt jäljelle paljon muuta kuin ranka. Harmillisesti kyseessä oli juurikin se jännittävä tallinnan päärynäomenapuu. Hankin loppukesän alennusmyynneistä kyllä uuden. Kolmas puuntaimi kuoli vain varttamiskohtansa yläpuolelta. Tyvi jäi vahvasti elolle. Täytynee koittaa varttaa puu uudestaan.

Olin aikoja sitten lukenut jostain lehdestä saskatoon -pensaista. Kun taimia sitten tuli vastaan paikallisen maatalousliikkeen valikoimassa, niitä lähti heti mukaan kolme.

Tapojeni mukaan olin jälleen siinä tilanteessa, että googlettelin tietoja kasvupaikkavaatimuksista ja siitä mitä ylipäätään oli tullut ostettua siinä vaiheessa kun taimet töröttivät pihalla kottikärryissä.

Eli mikä ihmeen saskatoon? Pensaan suomenkielinen nimi on marjatuomipihlaja. Kuulostaa sen verran sekavalta, että päätin itse ottaa käyttöön tuon creenkielisestä sanasta "misâskwatômin" johdetun saskatoon -nimen. Marjatuomipihlajia on muitakin sortteja ja saskatooneiksi kutsutaan nimenomaan viljelyyn valittuja lajikkeita, joissa on kuulema herkullisen makuiset marjat. Taimeen kiinnitettynä ollut lappu tiesi kertoa että "Syvänsiniset, pyöreät, makeat, hyvänmakuiset marjat. Lajike on runsassatoinen ja tulee nopeasti satoikään. Kasvutapa on pysty ja juurivesoja muodostuu jonkinverran. Syysväri keltapunainen." Erityisen ilahtunut olin siitä, että taimet olivat kotimaista tuotantoa.

"Saskatoon on tiheähaarainen pensas tai pikkupuu, joka kasvaa 1-6 metrin korkuiseksi. Oksat ovat punaruskeita ja lehdet pyöreähköjä, 3-5 sentin pituisia ja niissä on hammastusta kärjessä. Saskatoon kukkii aikaisin keväällä, jolloin lehdet ovat vasta puhkeamassa. Valkoisia, halkaisijaltaan 2-3 sentin kukkia on runsaasti. Pienehköt, siniset marjat kypsyvät kesä-heinäkuussa. Saskatoonit kasvavat usein ryhminä." (Wikipedia)

Koska pensaista tulee melkoisen kookkaita, ennakoin tilannetta niin että istututin taimet väljästi alapihalle, jonne tyrnit olivat jo aikaisemmin muuttaneet. Josko nämä nyt selviäisivät vähemmällä vaeltamisella kuin tyrniparat. Saskatoonia viljellään Pohjois-Amerikassa marjakasvina. Tätä supermarjaa käyttivät jo intiaanit esim. liharuokien höysteenä. Saskatoon-marja muistuttaa hieman mustikkaa niin ulkonäöltään kuin maultaankin.

Koskaanhan en ole moista marjaa tietääkseni edes nähnyt saatika maistanut. Kuumennettaessa marjan mausta tulee kuulema mantelimainen. Saskatoon säilyy pakasteena hyvin ja sitä voi käyttää mustikan tapaan. Saskatoon sisältää yli tuplasti enemmän kuitua, kolminkertaisesti kaliumia ja hieman enemmän C-vitamiinia sekä proteiinia kuin mustikka. Saskatoon luetaan mukaan nk. superfruit -ryhmään.

Saskatoonin pitäisi viihtyä Suomen olosuhteissa hyvin, sillä se on kotoisin Kanadasta. Marja pitää valosta, joka saa sen myös maistumaan makeammalta. Amerikan alkuperäisasukkaat käyttivät marjoja mm. pemmikaanin maustamiseen. Marjoja voidaan käyttää piirakoihin, hilloihin sekä viinien ja oluen maustamiseen tai syödä sellaisenaan.

Kasvista käytetty englanninkielinen nimi serviceberry viittaa sen käyttöön hautajaistoimituksissa uudisraivauksen aikoina. Tuolloin talvella kuolleet tavattiin haudata varhaiskeväästä, jolloin ainoa kukkiva kasvi oli saskatoon. Kukat olivat myös merkki siitä että routa oli sulanut tarpeeksi, jolloin hautoja voitiin taas kaivaa.





Lampaisiin ja hanhiin olen jo tottunut olemaan luottamatta. Vaikka niille olisi tarjolla mitä herkkuja, niin niiden nyt vaan näyttää olevan välttämätöntä maistella kaikkea tielle osuvaa. Ja sitä tielle osuvaahan löytyy kun ei turhan päiten vanhene aitauksessaan. Lampaathan on teoriassa aidattu, mutta ne tuntuvat pitävän aitaa hyvin viitteellisenä toiveena pysyä tietyllä alueella. Ja lampaan vapaudenkaipuutahan ei pidättele mikään. Niinpä nykyään aitaan kaiken istutettavan perusteellisemmin kuin lampaat.

Tänä tuskaisena hellekesänä uusien taimien istuttaminen vaatii ankaria kasteluponnisteluja, mutta onneksi on pumppu, letkua ja suuremmanpuoleinen lampi ihan tuossa rannassa. Josko jo ensi syksynä saataisiin jokunen marja.

Faktat ja kuva marjoista Wikipediasta ja mtv3.fi -sivuilta.

Fasaaneja

Asetin itselleni jossain vaiheessa rajoituksen, että saan haalia vain yhden uuden eläinlajin per kesä. Muuten lajeihin, niiden erityisominaisuuksiin ja -vaatimuksiin ei ehtisi kunnolla perehtyä ja homma jäisi pintapuoliseksi. Rajoitus on aika hyvin toistaiseksi pitänyt. Tämän kesän uutuusrojektina ovat olleet fasaanit. Ihan itseänikin jännitti lähteä sellaisen lajin pariin, josta minulla ei ole minkäänlaista käsitystä. Kanoja nyt näkee ihmisillä ja ankkoja ja hanhiakin tulee toisinaan vastaan, mutta fasaaneja ei kovin monella nurkissa pyöri.

Vaan tottahan sitä Naamakirjasta fasaaniryhmä löytyy. Sinne siis siitosmunienostoilmoitusta ja eipäkö kohta pörissyt hautomakoneessa 30 toiselta harrastelijalta ostettua fasaaninmunaa. Munista huomaa helposti että ne ovat villin kanalinnun munia. Niitä olisi naamiointiväriensä ansiosta kohtuu hankalaa paikantaa ruohikosta tahi pusikosta.

Hautomakoneen huristessa oli aika googletella että mitäs sitä nyt oikeastaan tulikaan hankittua. Wikipedia tietää kertoa: "Fasaani on suurehko ja värikäs, alkuperältään aasialainen peltokanalintu, jota on istutettu moniin maihin riistalajiksi. Se on kestävä ja sopeutuva ja siksi sitä on levitetty lähes ympäri maapallon. Fasaaneja tarhattiin esimerkiksi Ateenassa jo 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Suomeen fasaanit istutti Karl Fazer vuosina 1901-1902. Nämä ensimmäiset yli sata yksilöä olivat kotoisin Saksasta ja ne vapautettiin Malmille silloisen Helsingin maalaiskunnan alueelle. Fasaani on ensimmäinen Suomeen pysyvästi istutettu vieras riistaeläin."

"Fasaanikoiras on pyrstö mukaan luettuna 70-90cm ja naaras 53-70cm pitkä. Koiraan pisimmät pyrstösulat voivat olla jopa puolen metrin mittaisia. Fasaanin siipien kärkiväli on 70-90cm. Koiras painaa yleensä 1-1,3kg, joskus jopa 1,7kg ja naaras 0,7-1,2kg. Lajin tyypillistä elinympäristöä on aukea kulttuurimaisema, kuten viljelysmaat ja asutuskeskusten laitamat. Fasaani ei mielellään lennä, vaan liikkuu enimmäkseen kävellen. Vaaran uhatessa se pyrähtää pakolentoon, mutta laskeutuu pian kasvillisuuden sekaan ja jatkaa matkaa juosten. Useimmista muista kanalinnuista poiketen fasaani ei nuku maassa tai lumikiepissä vaan puunoksalla, tavallisimmin kuusessa. Se kuitenkin ruokailee aina maassa." 

Lapsuusvuosiltani Varsinais-Suomesta muistan, että fasaania oli maaseutumaisemassa meinaan melko paljon. Niitä pyöri pihoilla ja puutarhoissa ja niiden jälkeensä karistamia sulkia keräiltiin aarteina. Erityisen arvokas löytö oli kukon pitkä pyrstösulka. Keväisin soitimella pyörivät kukot saattoivat käydä melko kuumina. Kerran yksi höyrypää hakkasi rättisitikkamme sivupeilin rikki kun se luuli näkevänsä siinä kilpailijansa. Eräänä kesänä pitkän lomamatkan jälkeen löysimme talomme puutarhasta marjapuskan juurelta fasaaninpesän. Täällä Pohjois-Savossa fasaanit ovat hyvin harvassa. Niin harvassa, että niitä ei käy metsästäminen. Muuta kanalintua on paljon enemmän. Jos saamme fasaanihommat onnistumaan ja jos fasaanit osoittautuvat sellaisiksi linnuiksi että niitä on mielekästä hyysätä, päästämme tulevaisuudessa syksyisin aina osan kasvateistamme vapaaksi ja toivomme että ne talviruokinnan avittamina muodostaisivat alueelle villifasaanikannan.

"Fasaani käyttää monipuolista ravintoa, kuten viljaa (varsinkin vehnää), siemeniä, marjoja, kukintoja, versoja, lehtiä, sieniä, hyönteisiä ja matoja. Fasaanikukko kerää keväällä ympärilleen haaremin, jossa on useita, tavallisimmin 2-5 naarasta. Naaraat itse valitsevat mielestään parhaan kukon. Fasaanin munapesä on vain maassa oleva painauma, joka tehdään heinikkoon tai muun kasvillisuuden kätköön. Munia on yleensä kymmenkunta. Naaras hautoo 23-28 vuorokautta. Poikaset kulkevat emon perässä noin 70-80 vuorokautta. Aikuisia ne ovat vasta noin puolivuotiaina."

En muista koskaan ennen edes nähneeni fasaaninmunia. Sen kerran kun lapsena fasaaninpesän kotipuutarhastamme löysimme, munien päällä kökötti kiukkuisen oloinen fasaanikana. Nyt fasaaniharrastajalta ostamani munat olivat hyvin pyöreäperäisiä ja ehkä yllättävän pieniä. En usko että olen eläissäni nähnyt myöskään vastakuoriutuneita fasaaninpoikasia. Suurin yllätys oli niiden kuoriutumisvauhti: Poikasia poksahteli kuoristaan kuin popcornia. Ne hyppäsivät jaloilleen samoin tein, kuivahtivat minuuteissa ja olivat heti valmiita koitoksiin kuin toimintasankarit. Verrattuna kanan-, ankan- tai varsinkin hanhenpoikasiin koko kuoriutumisprosessi tapahtui ikään kuin pikakelauksella. Varsinaisesti mitään asiasta tiedä, mutta arvelin että olisivatkohan nämä vielä niin alkukantaisia lintuja, että niiden pitää pystyä poistumaan pesästä ja seuraamaan emoaan hyvin nopeasti etteivät pedot ehdi poikuetta paikantamaan.

En edes tiennyt minkä näköistä porukkaa munista odottaa. Fasaaninpoikaset osoittautuivat raidallisiksi kuin villisian porsaat. Alkukantainen suojaväritys sekin. 30 munasta kuoriutui valitettavasti vain 5 poikasta, mutta tällä nuppiluvulla lienee hyvä harjoitella.

Poikaset olivat heti kuoriuduttuaan myös hyvin vahvoja ja jänteviä. Yksikään kuoriutuneista ei ollut mitenkään heikko tai toisia pienempi. Yksikään niistä ei myöskään kasvaessaan jäänyt toisia heikommaksi, kuollut tai jouduttu lopettamaan. Yleensä linnunpoikasten parvessa on aina epätasalaatuisuutta ja ainakin muutama kuolee tai joudutaan lopettamaan. Varsinkin viiriäiset olivat tosi huteraa porukkaa. Niistä karsiutui moni alkumetreillä. Nämä sen sijaan olivat virkeitä ja vilkkaita koko sakki.

Erikoisena pidin sitä, kuinka korkeat lämmöt poikaset vaativat pieninä. Nämä linnuthan pärjäävät Suomessakin luonnonvaraisena, joten äkkiseltään ajateltuna en olisi arvannut että ne ovat kovin kylmänarkoja. Ilmeisesti emo hoitaa luonnossa lämmityshommat tehokkaasti, koska nämä tyypit pörhistelivät höyheniään (palelivat) ja pakkautuivat toistensa kylkeen heti jos lämpö poikaslaatikossa laski yhtään alle neljänkymmenen asteen. Opin siis jo alkumetreillä että nyt annetaan lämpölampun helottaa. Poikaset asuivat hamsterin boksissa, joka oli täysin umpinainen katon metalliritilää lukuun ottamatta. Ne eivät siis altistuneet vedolle ja lämpö pysyi lämpölampun hohkaamana laatikossa todella hyvin.

Fasaaninpoikasilla ei myöskään ilmennyt kananpoikasille tyypillistä taipumusta hukuttautua vesiastiaan. Ne tuntuivat suhtautuvan veteen varovaisemmin ja joivat nätisti läträämättä astiassa. Kananpoikasten kanssa täytyy aina olla aina äärimmäisen tarkkana siitä, että juomavesi on aseteltu tarjolle niin etteivät tiput saa uitettua vedessä kuin nokkansa. Vesikuppeihin pitää siis aina laittaa joko ylösalaisin oleva kuppi tai kivi/kiviä. Tämä aiheuttaa tietenkin sen, että veden määrä kupissa jää aika pieneksi ja vettä pääsee vaihtamaan ja lisäilemään monta kertaa päivässä. Sen verran selkäytimessä linnunpoikasten hukuttautumisvaara minulla on, etten osannut näiltäkään jättää tuota kahvikuppia juoma-astiasta pois.

Nyt poikaset ovat muuttaneet jo navettaan. Ulos en vielä ole niitä pystynyt laittamaan, koska kunnollinen häkki puuttuu. Fasaaneille on hyvä olla häkki, jossa alin osa on umpinainen (70-100cm levyä tai peltiä) koska nämä linnut tosiaan pyrkivät pyrähtämään lentoon pelästyessään. Umpinainen häkin alaosa blokkaa maassa eläviltä linnuilta näkyvyyden lähimaastoon, jolloin ne säikkyvät vähemmän ympärillä pyöriviä koiria, kissoja ja muita elikoita. Se paniikkipyrähtäminen on meinaan melko herkässä. Opin jo aivan pienten poikasten kanssa tekemään niiden seurassa hyvin ”loivia liikkeitä”. Yksikin pikainen, varomaton liike saa koko jengin räpistelemään eri ilmansuuntiin. Samoin pyrähtelivät viimekesäiset viiriäiset. Yksi viiriäisistä katosi lopullisesti pyrähdettyään häkistään. Koitan välttää samaa kohtaloa näiden kanssa. Viidestä ei mielellään enää yhtään hukkaisi pois.

Joku tottuneempi osaisi varmasti jo näistä ruskeankirjavista teineistä sanoa, ovatko ne kanoja vai kukkoja. Minä en osaa. Jään odottamaan aikuisiän sulkapeitettä. Toivottavasti edes 3 olisi kanoja. Viidellä kukolla ei juurikaan ole virkaa muuta kuin lautasella. Toisaalta, saatanpa hakea läheiseltä fasaanitarhalta vielä uudenkin munasatsin. Saan sitten samalla uusia geenejä parveen ja ehkä joskus jopa luomujälkeläisiä.

Näiden kuivanmaan lintujen vaivattomuuden myötä vahvistui taas se ajatus, että siirtynemme kokonaan pois räpyläjalkaisista. On niin paljon mukavampaa puuhata elikoiden kanssa, jotka eivät ryve, kylve ja pärski vedessä ja joiden häkit ja tarhat pysyvät kuivina ja siisteinä hyvin pienellä vaivalla. Vesilinnut on jostain syystä ohjelmoitu niin, että ne veden kanssa lutraamisen lisäksi sontivat kaaressa hyvin vetistä kakkaa. Sotku on siis helposti melkoinen. Rypeminen ja kaarisontiminen olisi ehkä siedettävän rajoissa vielä kesäaikaan pihamaalla, mutta talvella se on jotain kamalaa kun lintujen liikkuminen rajoittuu pienemmälle alueelle eikä mikään maailman kuivikemäärä riitä estämään kakkavesiliejukoiden ja -jäätiköiden muodostumista.

Tyrni

Vanhempieni pihamaalta kaivetut tyrninalut ovat vaeltaneet pihallamme kuin Mooseksen jengi erämaassa. Keksimme ensin istuttaa ne talon taakse, jossa on joutavanpäiväinen rinteenpätkä, vaan jo heti ensilumien tultua ilmeni että idea oli perin huono: Rinteeseen putosivat lumet talon katolta. Tämä ensimmäinen talvi vei jo muutaman taimen hengen. Loput olivat kuolla seuraavana kesänä huolimattomien viljelijöiden niittämättä jättämään p*skaruohoon.

Eloonjääneille löytyi hyväksi katsomamme paikka navetan päädystä, johon eivät lumet kasaannu ja jossa ne hauskasti varjostaisivat lintutarhoja. Jälleen väärä valinta. Tyrnit eivät viihtyneet. Tyrni kestää hyvin kuivuutta, tulvia ja suolaa, mutta ilmeisimminkin liian varjoista navetan pohjoispäätyä se ei kestä. Taimet alkoivat mielenosoituksellisesti kellastua. Nyt jäljelläolevat yksilöt on muutamin vahvistuksin kuopattu aurinkoiseen rinteeseen puutarhan alaosaan, josta on kaiken lisäksi näkymä vesistöön. Josko nyt suvaitsisivat viihtyä.

Koskapa tyrni on kaksikotinen, eli sen hede- ja emikukat ovat eri pensaissa, kävin puutarhaliikkeestä vielä varmuuden vuoksi ostamassa sikahintaisen hedekasvin, joka oli harmistuksekseni tuotettu hollannissa asti. Vaan koska valinnanvaihtoehtoja ei siinä kohtaa ollut, ostin taimen. On kuulema todennäköisempää että randomilla vanhempieni pihasta kaivettujen tyrnien joukossa on nimenomaan emikasveja ja nyt ostamalla hedekasvin halusin varmistaa marjojen ilmaantumisen.

Viimeisimpään istutuspaikkaan tyrnit ryhmiteltiin nyt vielä niin, että tuo arvokas hedekasvi on keskellä ja muut taimet sen ympärillä. Josko siitä sitten riittäisi pölytysvoimaa kaikkiin suuntiin. Siis olettaen että se vielä virkoaa ala-arvoiseksi kokemansa kohtelun jäljiltä. Arvelin avittaa kotiutumista tyhjentämällä talvikanilan pohjat tyrnien juurelle.

No miksipä sitten nähdä vaivaa moisien piikkipuskien kanssa. Tavoitteena olisi kasvattaa omat vitamiinit kaupan massapuristeiden sijaan. Tyrnimarjojen C-vitamiinipitoisuus on kasvikunnan korkeimpia. Mikäli puskat nyt oikein innostuvat kasvamaan ja marjaa tuottamaan niin olisihan se ihanaa puristaa tai keittää marjoista mehua ja mahdollisesti tehdä myös tilkka likööriä. Mehun pinnalle erottuva tyrniöljy on hyväksi iholle, limakalvoille, sydämelle, verisuonistolle, verenkierrolle ja elimistön puolustusjärjestelmälle. Ja mikäli kasvusto riehaantuu vallan mahdottomaksi, marjoja voisi käyttää myös värjäämiseen.

Jogurttia

Itse tehty jogurtti. Kuinka houkutteleva ajatus. Ohjeen kokonaismitta: 6 lausetta. Ei voi olla kovin vaikiaa, vai mitä?

Mitäpä hommaan tarvitaan:

1 l kulutusmaitoa (meidän tapauksessamme aetoa tinkimaetoa)
1 prk maustamatonta jogurttia (2dl)

Kohta 1: "Kuumenna maito kiehuvaksi."

Kohta 2: "Anna jäähtyä kädenlämpöiseksi." Päätin olla jättämättä mitään sattuman varaan ja mittasin oikein digitaalisesti tuon kädenlämpöisyyden.

Kohta 3: "Vatkaa jogurtti maidon joukkooon. Peitä kattila ja jätä huoneenlämpöön noin 8 tunniksi. Siirrä jogurtti säilytysastiaan ja laita jääkaappiin Jogurtti säilyy jääkaapissa viikon verran."

Ripsautin joukkoon vielä hyppysellisen vaniljasokeria, koska arvelin sen vaikuttavan suotuisasti lopputuotteen makuun.

Ja kyllä. Pieleenhän se meni. Jogurtti ei suvainnut sakeutua lainkaan. Hetken arvelin pullottaa lirun yhden huikan muovipulloihin ja myydä ne isolla rahalla juotavana jogurttina. Lopulta kuitenkin kippasin litkun kanalaan, jossa se toki nostattikin välitöntä innostusta.

Spekulointia epäonnistumisen syistä:

• Voiko tinkimaito olla liian rasvaista tähän puuhaan?
• Oliko "siemenjogurtti" jotenkin vääränlaista? Ohjeessa ei ainakaan tarkennettu että pitäisi olla jotain tietynlaista.
• Oliko huoneenlämpömme riittämätön? Tein jogurttia keväällä, eikä tällaisessa vanhassa puutalossa huoneenlämpö ole koskaan niin korkea kuin keskuslämmitysjärjestelmien vaikutuspiirissä.

Noh. Tätähän on melko vaivatonta kokeilla uudestaan. Seuraavalla kierroksella vaihdan jogurtin toiseen laatuun ja laitan astian paikallisen huoneenlämmön sijaan vaikka lämpölampun alle. To be continued.

Lampurin päiväkäsky karitsointiaikaan

Tässä kompakti 12-kohtainen ohjeistus kuinka toimia lampurin kanssa karitsointiaikaan:

1. Pidä lauseet lyhyinä ja vältä sivistyssanoja. Lampurin ymmärryksen tila on stressin, väsymyksen ja yövalvomisten takia toistaiseksi hyvin rajallinen.
2. Pidättäydy lampurin äidinkielessä. Sillä saattaa hyvinä hetkinä kuitenkin saada jotain menemään perille.
3. Lopeta informaation tuottaminen mikäli lampurilla jää ”pitkät päälle”. Tyhjä katse kertoo, että yhtään minkään vastaanottaminen ei juuri tällä hetkellä onnistu.
4. Älä kutsu taloon vieraita. Sosiaalisuuden aika on sitten kun univelat on nukuttu pois ja karitsat saatu elämän alkuun.
5. Ruoki itse itsesi. Mahdolliset taloudessa aiemmin esiintyneet palvelukset ruokahuollon osalta palaavat karitsointien päätyttyä.
6. Älä odota huushollin tai lampurin olevat edustuskelpoinen. First things first. Nyt esillä on puhtaita pyyhkeitä, pesuvateja, pikkuisia koirilta lainattuja villapaitoja, huopia, liukuvoidetta, erilaisia hanskoja, lampaanmaitojauhetta, tuttipulloja ja lämpölamppujen varapolttimoita yms. Niin, se liukuvoide. Sillä autellaan karitsaa ulos uuhesta mikäli kaikki ei mene niin kuin Strömsössä.
7. Mikäli satut olemaan hässäkkään osallistumatonta sorttia oleva lampurin puoliso, pidä puhelin koko ajan täydessä latingissa. Mitä tahansa voidaan tarvita koska tahansa. Vähintään henkistä tukea.
8. Mikäli olet hässäkkään osallistuvaa sorttia oleva puolisolampuri, varaudu puhumaan, vatvomaan, spekuloimaan ja selvittämään asioita lampaista ja vain lampaista, sekä niihin liittyvistä asioista kunnes viimeinenkin karitsa on nähnyt päivänvalon. Tämän jälkeen voidaan palauttaa kuviot parisuhdeasetuksille.
9. Älä koske karitsojen syntymiin liittyvään kirjanpitoon, korvamerkkeihin tai hätätilapuhelinnumerolistaan.
10. Älä kinkeä lampolaan äläkä kuskaa paikalle lapsia, jotka haluavat nähdä karitsoja. Vastasyntyneitä karitsoja tai niiden emoja ei nyt stressata turisteilla.
11. Varaudu siihen, että maininnat ilmaisesta lihasta ja sen kasvattamisen ja hankkimisen helppoudesta saattavat aiheuttaa välittömän terveytesi ja turvallisuutesi vaarantumisen.
12. Varaudu katselemaan pitkämielisesti ja runsaasti söpöilykuvia karitsoista.
13. Kysy mitä tahansa taas noin viikko viimeisen karitsoinnin jälkeen. Tuolloin lampurin vireystila, yleinen ymmärrys ja elämä ylipäätään alkaa olla palautunut normaaliasetuksiin.

Ja meillä on kuitenkin tänä keväänä vain 10 tiinettä uuhta jotka puskivat maailmaan 24 karitsaa.

En uskalla kuvitellakaan mitä tämä rumba on ammattilampureilla kun mäkättiä on helposti toista sataa. Ehkä he oppivat suhteuttamaan huolen ja murehtimisen määrän paremmin eläinten määrään ja osaavat tietenkin myös toimia eri tilanteissa ja ongelmatapauksissa ammattimaisemmin kuin tällainen harrastelijaturaaja. Sekin etu heillä on puolellaan, ettei kallisarvoista aikaa tarvitse käyttää vieraalla palkkatöissä, vaan voi keskittyä olennaisiin asioihin lampolassa.

Karitsointien tuoksinassa saattaa hetkellisesti käväistä mielessä että onkohan moinen ihan täyspäisen hommaa. Että entäpä jos vain menisi ja ostaisi sen tarjousjauhelihan kaupan kylmälaarista. Mutta ei. Heti kun on saanut nukuttua univelat pois alkaa jo tiirailla karitsoja sillä silmällä, että mitkähän niistä jäisivät jatkamaan sukuaan, valvottamaan lampuria ja aiheuttamaan huolta ja murhetta ensi kevään karitsoinneissa.

Loppujen lopuksi: Hetkeäkään en vaihtaisi pois. Univeloista toipuu ja karitsoiden kasvaminen ja vahvistuminen palkitsee. Ja joka vuoden karitsoinneissa oppii uutta.

Näkkileipää

Vuoden 2013 Pirkka -lehden viitosnumerossa oli näkkileipäohje. Otin sen talteen odottamaan näkkileiväntekoinspiraatiota. Ja niin vain se inspiraatio iski heti 5 vuotta myöhemmin!

Tässä reseptissä homma alkaa juuren tekemisestä. Aluksi siis sekoitetaan vesi, jogurtti, murennettu hiiva ja hunaja keskenään. Lisätään ruisjauhot ja sekoitetaan hyvin.

Kulho peitetään lammaskuvioisella leivinliinalla ja annetaan olla huoneenlämmössä yön yli.

Juurta sekoitetaan happanemisen aikana muutamia kertoja.

Seuraavana päivänä lisätään suola, ruisjauhot ja siemenet. Tässä tapauksessa saattoi unohtua ne siemenet taikinasta. No, alustetaan kuitenkin vehnäjauhot taikinaan. Taikina muistuttaakin jo pehmeää ruisleipätaikinaa.

Kuumennettaan uuni kakskaksvitoseen. Kuumennetaan myös pelti - kerrankin ihan tarkoituksella. Leivotaan taikina pötköksi ja jaetaan pötkö kuuteen osaan. Kakkaroiden määrä ei nyt täsmää, mutta luotan että tämä omavaltaisuus eivät vaikuta makuun.

Kaulitaan palat pyöreiksi tai suorakaiteen muotoisiksi levyiksi yksi kerrallaan runsaasti jauhoja apuna käyttäen. Näyttäs olevan toivomisen varaa geometrian taidoissani. Ei tullut pyöreitä, eikä sen paremmin suorakaiteitakaan. Käännetään kuitenkin levyt paistinlastan avulla.

Nostetaan levyt leivinpaperin päälle ja jatketaan kaulimista, kunnes levy on parin millimetrin paksuinen. Onnistuin kaulimaan levyt niin ohuiksi, että kaikki ohjearvot alittuivat.

Ripotellaan pinnalle siemeniä. Kiinnitetään siemenet kaulimella. Pinnan voi kuvioida näkkileipäkaulimella jos sellaisen sattuu omistamaan. Siirretään näkkäri leivinpaperin avulla kuumalle pellille. Paistetaan keskitasolla 6-10 minuuttia, kunnes näkkäri on saanut väriä. Paistoaika riippuu levyn paksuudesta. Nämä ohutleivät valmistuivat hyvinkin nopsakkaasti.

Nostetaan näkkileivät ritilälle ilman leivinpaperia. Annetaan jäähtyä peittämättä. Säilytetään kosteudelta suojattuna.

Huomioita:

• Ystäväni hopeaseppä-kuoriaisiksi ristimät seesaminsiemenet eivät suostuneet kiinnittymään näkkärin pintaan. Niinpä niitä rapisi ympäri kämppää vielä senkin jälkeen kun näkkärit oli jo syöty. 
• Näkkäristä tuli lähinnä kovaa ohutleipää. Eihän se toki mitään haitannut. Pitää vain ensikerralla kaulia maltillisemmin. 
• Näkkäri maistui mielestäni liian hiivaisilta. Täytyy kokeilla joskus jotain toista reseptiä. Huomioitakoon, että vika tosin saattaa ihan yhtä hyvin olla tumpelon leipurin hiivanannostelutaidoissakin. 

Kyllä näitä nyt ennemmin söi kuin selkäänsä otti, mutta eivät nämä jatkoon pääse.

Lihamylly vol.2

Joitakin vuosia sitten hommasin Kenwoodiin lihamyllyn ja arvelin sen myötä auvoisten aikojen koittaneen. Värkkäsin siitä innostuneen blogijutun ja saihan sillä toki muutaman jauhelihakilonkin valmistettua. Vaan eipä selviytynyt se laitos lammastalouden pariin siirtymisestä. Siinä kohtaa kun syksyn ohjelmistossa oli yli kymmenen lampaan teurastus ja lihojen työstö, yskähti yleiskoneen lihamylly viimeisen kerran. Oli siis lähdettävä järeämmän raudan etsintään.

Ja niin kohtasivat tiemme Fabio Leonardin kanssa. Pelkkä moottori painaa kunnioitettavat 10,6 kg, josta voimme päätellä että kone on tehty ns. raudan äärellä, eli käyttöä varten. Siihen kun ruuvataan 6,1 kilon valurautaiset jauhinosat kiinni niin jo vain alkaa tapahtua.

Jauhimen runkoon upotetaan ruuvi, jonka päähän tulee leikkaava terä sekä reikärauta. Tavallisen jauhelihareikäraudan lisäksi hankimme myös suikalepaistin tapaista palaa leikkaavan raudan, jossa on vain kolme reikää. Uloimmaksi tulee kehys, jolla koko setti sidotaan nippuun.

Myllyn mukana tuli tuo valkoinen pulikka, jolla lihaa voisi survoa myllyyn. Käytännössä kätevämmäksi olen todennut pihdit, joilla lihanpalat voi nostaa suoraan astiasta myllyyn. Mylly on sen verran hyvin tehty ja tehokas, että se kyllä "imaisee" lihat sisuksiinsa sen enempää survomatta mikäli palaset on leikattu yhtään tolkun kokoisiksi. Myyjä ohjeisti että tämä kone pitää pitkistä lihapaloista. Enää lihoja ei siis tarvitse pilkkoa pikku paloihin niinkuin Kenwoodin kanssa piti. Pihtejä ei toki pidä työntämän myllyn kitusiin kovin syvälle niinkuin ei muitakaan ulokkeita tahi ruumiinosia joille arvelee olevan vielä myöhemmin käyttöä.

Ja vot! Kohtapa meillä on älyttömän hyvää jauhelihaa! Tässä koneessa erityisesti miellyttävät sen käyntiääni, voima ja helppo puhdistettavuus. Kenwoodin aikaiset kuulosuojaimet ovat käyneet tarpeettomiksi, kone ei tukehdu rustoihin (koirien jauhelihat) ja osat saa ihan oikeasti puhtaaksi. Kyllä kannatti sijoittaa tähän masiinaan.

Ja mikäli sähkönjakelu taas ontuu, on varalle hankittu saksalaista rautaa. Tämä mylly on kovin pikkuinen niin kooltaan kuin tehoiltaankin, mutta epäilemättä tyhjää parempi. Valmistusvuosileimaa en laitteesta löytänyt, mutta tämäntyyppistä työkaluahan eivät minkäänsortin maailmansodat tai vuosituhansien vaihtumiset hetkauta.

Toki jätämme fileet ja osan paisteistakin jauhamatta, mutta se nyt vaan on taivahan tosi että arjen keskellä jauheliha on hemmetin kätevä ja nopea valmistaa ja se on yleensä se ensimmäinen artikkeli joka pakastimesta loppuu. Lisäksi koirille menevät "pärttölihat" jauhetaan ihan käytännön syistä. Suuremmat lihakimpaleet kun pitää jyrsiä aina talon suurimmalla matolla ja lisäksi lihakönttien omistajuussuhteista tuppaa tulemaan kovaäänisiä keskusteluja. Jauheliha taasen sekoittuu helposti kuivanappuloihin ja uppoaa koiraan suoraan kupista.