Omenamehua

Kasvikset.fi tietää kertoa että Valkea Kuulas on raikkaan makuinen, mausteinen kesäomena. Meidän puutarhamme Valkea Kuulaat ovat sen verran raikkaita, ettei niitä irvistelemättä pysty syömään. Päätin siis kokeilla josko niistä olisi tuoremehuksi. Ei siis muuta kuin yleiskone tulille. Homma alkoi kuten kaikki hommani tuntuvat alkavan, käyttöohjeen opiskelulla.

Hassun hauskasti lähes pelkästään kuviksi typistetty ohje muistaa kyllä kertoa ettei mehua kannata litkiä tolkuttomasti, tai että mehu kannattaa laimentaa lapsille, muttei kerro kuinka mehulingon säiliön saa irti rungosta. Rojekti oli tyssätä siis heti alkuunsa, mutta kun kaksi ihmistä sisukkaasti palikkaa kääntelee, niin löytyihän se ratkaisu. Lienee syytä piirrellä avaustekniikka ohjeisiin, josko seuraavaan käyttökertaan sattuu venähtämään pidempikin aika. Muistiin olen oppinut olemaan luottamatta ajat sitten.

Mehulingon pakkauksen kyljessä olevissa värikkäissä kuvissa omenat on laitettu kokonaisina syöttöputkeen. Ilmeisesti kuvien ottamista varten on hankittu jostain kääpiöomenoita, koska nuo perusbaltialaiset Valkea Kuulaat ainakin oli pakko paloitella ennen kuin niitä oli mitään mahdollisuutta putkeen saada mahtumaan. Onneksi joku näppärä on keksinyt ”laitteen” omenien lohkomiseen. Ei maksa paljon ja toimii ketterästi.

Vaikka syöttöputki on melko pitkä, heti alkumetreillä tuli havaittua ettei sitä kannata kovin täyteen pakata. Homma toimii paljon paremmin pienissä annoksissa. Viimeksi yleiskonetta käytellessäni ehdin jo ihmetellä ettei yleensä kovia ääniä väistävä koira poistunut laitteen luota lihan jauhamisen ajaksi. No nyt tuli sekin selväksi, että omenat eivät samalla tavoin koiraa motivoi. Elsa siirtyi viereiseen huoneeseen odottamaan koneen sammuttamista.

15 kirjavankokoisesta omenasta tuli reilut puoli litraa mehua. Mielestäni ei kovinkaan huonosti. Valkea Kuulas on lajikkeena siitä ikävä, että sekä omenat että mehu alkavat oitis kuoresta päästyään muuttua ruskeaksi. Mehu on siis nättiä vain hyvin lyhyen hetken. Maultaan mehu olikin yllättävän hyvää. Vastaisuudessa näitä omenoita hyödyntänevät siis muutkin kuin peurat.

Hunajaa

Mehiläiset yllättivät pitkästä aikaa iloisesti. Kaiken maailman parveiluhässäköiden jälkeen ja minun hoitotoimenpiteistäni huolimatta pesillä on kuin onkin hieman hunajaa. Olen kesän mittaan vaikeuttanut pesillä työskentelyä lisäämällä niihin liikaa osastoja (korkeutta). Tämä tietenkin tulee ilmi vasta nyt. Pirustako sitä tällä olemattomalla kokemuksella kesän mittaan osasi arvioida montako osastoa pörriäiset tarvitsevat. Tuloksena on nyt kennostoja, joissa on hunajaa ns. haju pohjalla. Jos olisin osannut mitoittaa tilat oikein, nyt kerättävänä olisi täysiä, painavia kehiä (kennostoja) ääriään myöten täynnä hunajaa. Vaan kun en osannut, niin pääsen linkoamaan puolityhjiä kehiä. Ja niitä on paljon. Ehkä se tasapaino vielä jonakin vuonna löytyy. Tilaahan täytyy olla tarpeeksi, jotteivät herkeä parveilemaan ja hunajankeruun kannalta tilaa ei sitten kuitenkaan saisi olla liikaa. Näppituntumaa odotellessa.

TÄYDELLINEN hunajakennosto. Täynnä ja peitetty.

Pääsin keräämään vasta osan hunajasta, koska odottelen edelleen liian myöhään tilaamaani sokerinestettä, joka annetaan mehiläisille ruuaksi pois kerätyn hunajan sijaan. Kyseessä on siis paksu sokeri-vesi –seos, jota mehiläiset syövät talven mittaan henkensä pitimiksi. Seos on itse asiassa parempaa talviruokaa kuin itse hunaja, koska se on niin puhdasta ettei mehiläisille tule tarve lähteä pesästä ns. pihan perälle. Talvehtiessaan pesässään pallossa mehiläiset pysyvät lämpimänä ja hengissä, mutta yksittäisen mehiläisen yksittäinen vessareissu saattaisi talvipakkasilla päättyä ikävästi. Toisaalta osa tarhaajista jättää mehiläisille ”vain” osan hunajasta talviruuaksi, joten ilmeisesti silläkin konstilla jää tarpeeksi porukkaa henkiin. En tässä vaiheessa osaamista uskalla moista kokeilla.

Vasemmalla kuorimatonta, oikealla kuorittua kennostoa.

Hunajankeruu aloitetaan luonnollisesti siitä, että kiskotaan mahdollisimman kuumalla kelillä hoitohaalarit päälle ja suunnistetaan pesille. Viimeistään tässä vaiheessa vuotta haalarin alle on laitettava fleece/villapaita ja pipo, koska mehiläisillä on yllättävästi taipumusta puolustaa vaivalla keräämäänsä hunajaa. On siis rakennettava vaatetuksesta niin paksu kerros, ettei mehiläisen piikki ylety läpi.

Kun siellä & täällä sijaitsevat työkalut on löydetty, seuraa ohjelmassa pesälaatikkojumppa. Pesän katto avataan ja kehiä (kennostoja) aletaan yksi kerrallaan siirtää vieressä odottavaan tyhjään osastoon. Mikäli pesiä on vain vähänlaisesti, siirtovaiheessa mehiläiset harjaillaan pois kehistä (takaisin pesään). Jotkut ammattilaiset käyttävät tässä työvaiheessa puhaltajaa, jolla hönkäistään ötökät kehien välistä ilmoille. Hunajakehillä täytetyn osaston kanssa lähdetään puhkumaan kohti linkoomotiloja.

Lingon lähimaastossa kehät kuoritaan. Mikäli ei omista ammattimaista kuorima-allasta, työtä varten on syytä olla puhdas pöytätila tai laakea astia / allas, joka ei tahmeudesta hätkähdä. Mehiläiset ovat peittäneet täyteen keräämänsä kennostot vahakansilla, eli ”säilöneet” hunajan kennostoon. Jotta lingon keskipakoisvoima pääsee irrottamaan hunajat kennostosta, täytyy kaikki ”kannet” poistaa. Se tapahtuu kuorimahaarukalla. Ammattilaisilla on tietty tähänkin hommaan höyrykuorimia, veitsiä yms.

Kun vahakannet on poistettu, asetetaan kehät linkoon. Kehäthän täytyy lingota molemmilta puolilta, koska kennostoa on kehän ”keskiviivalta” kahteen suuntaan. Ensimmäinen linkoamiskierros pitää tehdä varoen, sillä jos kennostot ovat täynnä hunajaa, voimakas linkoaminen rikkoo myös kennoston. Koska tarkoitus on vain poistaa hunaja ja käyttää samat kennostot ensi kesänä uudestaan, otetaan siis linkoaminen maltilla. Kehien tyhjäksi saaminen vaatii sen, että kehät käännetään jokainen pariin kertaan. Ammattilaisilla on lingot, jotka kääntävät kehät automaattisesti. Näin vähemmän ammattimaisissa kylppäritiloissa linko on syytä asetella kumimatonpaloille, muute se pyrkii hyppelehtimään ovesta pihalle.

Linkoamisen jälkeen kehät kootaan tyhjään pesäosastoon ja hunaja valutetaan lingon alareunassa olevasta hanasta siivilän läpi ämpäriin. Ämpärissä sen annetaan seistä muutama vuorokausi, jotta mahdolliset hunajan joukkoon joutuneet vahahippuset nousevat pintaan. Sitten hunaja kuoritaan. Kuorittua hunajaa voidaan sitten joko sekoittaa valmiiseen hunajaan (ymppääminen) mikäli tavoitellaan tiettyä kiderakennetta. Toisaalta se voidaan myös purkittaa ja laittaa pakkaseen. Tällä keinoin hunaja on juoksevaa kun se taas sulatetaan. Ne hunajat, joita ei pakasteta, jatkavat kiteytymistä koko ”elinikänsä” ajan.

Kuvassa näkyy muutamia Kuningatar -hunajapurkkeja. Kuningatar-Hunaja on Suomen vanhimpia hunajan tuotemerkkejä ja sitä saavat pakata Suomen Mehiläishoitajaliiton jäsenet, joilla on Joutsenmerkin käyttöoikeus. Minulla ei moisia jäsenyyksiä tai käyttöoikeuksia ole. Olen vain saanut kertaalleen käytettyjä sinänsä hyviä purkkeja uusiokäyttööni. En ole hunajaa näissä purkeissa myymässä, joten toivottavasti tästä "kotikäytöstä" ei kukaan mieltänsä kovasti pahoita.

Töllin mylly

Koska viljan viljelyyn ei puutarhamme oikein taivu, on jauhot yms. haettava muualta. Haluan tässäkin tapauksessa hankkia mahdollisimman lähellä tuotettua, suomalaista puhdasta ruokaa. Onneksi lähimaastosta löytyy vanha mylly, jossa jauhetaan paikallisten tuottajien viljaa.

”Töllin kylän keskellä kuohuu vuolas koski, jonka mutkasta löytyy kaunis palanen paikallishistoriaa. Töllin mylly on yksi harvoista edelleen toiminnassa olevista vanhoista myllyistä. Ennen vanhaan Nummen ja Pusulankin koskien varsilla sijaitsi useampia myllyjä, joissa jauhettiin tilojen viljaa ainakin karjan tarpeisiin. Töllin mylly erottui jo entisaikana edukseen lähiseutujen myllyistä. Sinne tultiin välillä kauempaakin jauhattamaan viljaa, joka sopi leipäviljaksi parempaankin tilaisuuteen.

1900-luvun alussa rakennettu mylly toimii edelleen. Viljaa jauhetaan viikoittain ja myllyn omassa myymälässä myydään aina tuoreita jauhoja. Valikoimiin kuuluu lähialueiden viljasta jauhettuja, lisäaineettomia jauhoja, ryynejä, leseitä ja hiutaleita.

Töllin mylly on rakennettu vuonna 1922, mutta samassa kohdassa koskea on ollut mylly ainakin jo 1800-luvulla. Töllinkosken alue on vanhaa kulttuurimaisemaa, jossa aikaisemmin on ollut myös voimalaitos ja saha. Myllyssä on alkuperäiset kolme kiviparia täysjyväviljan jauhatukseen sekä valssimylly sihtijauhojen tekoa varten. Lisäksi on niin sanottu mankeli hiutaleiden tekoa varten.

Alkuperäiset koneet - edelleen käytössä.

 Mylly oli muutamia vuosia poissa käytöstä ennen vuotta 1987. Tällöin joukko kyläläisiä perusti Töllin Mylly –osuuskunnan ja osti myllyn. Osuuskuntaan kuuluu reilut 60 osakasta. Mittavien talkootöiden ja eläkkeellä olevan entisen myllärin, Antti Haapalan vetämän myllärikurssin jälkeen mylly oli 1989 syksyllä siinä kunnossa, että jauhatukset voitiin jälleen aloittaa.

Myllytoiminnan kulut pyritään kattamaan jauhomyynnillä. Töllin myllyssä myydään kahtakymmentä erilaista omaa tuotetta. Myllyn tuotteet ovatkin aitoa lähiruokaa. Jauhoja on myytävänä myllyn oman kaupan lisäksi maatalouden suoramyyntiä harjoittavissa lähialueen yrityksissä.”

Teksti muokattu Karkkilan Tienoo –lehden vuoden 2014 kesälehdestä. Kuvat otin ite.

Myllyn myymälä on auki ympäri vuoden keskiviikkoisin klo.17.00 – 19.00 ja lauantaisin klo.9.00 – 14.00.

Osoite: Marttilantie 230, 03850 Pusula

 

 

 

Kyyhkymetsällä

On hyväksi olla vähintään varttihullu, jos metsästä meinaa liharuokansa hankkia. Kuka täysjärkinen laittaisi sunnuntaiaamuna kellon soimaan neljältä ja lähtisi muovisten kyyhkynkuvien, naamioverkon ja haulikon kanssa pellon metsäsaarekkeeseen kykkimään moneksi tunniksi kun vaihtoehtona olisi viihtyä lämpimässä sängyssä pitkälle aamupäivään.

Sunnuntai 10.8. oli tämän vuoden kyyhkynmetsästyskauden alkamispäivä. Suurin osa kulmakunnan pelloista oli vielä puimatta, joten puidulla pellolla jossa kyyhkyjä oli havaittu, oli aamusella ruuhkaa. Kolmessa metsäsaarekkeessa istui porukkaa haulikot tanassa. Onneksi kaikki ovat on huolellisia ja taitavia. Ei siis tarvinnut henkensä uhalla kyyhkyjä kytätä.

Edeltävänä päivänä olimme tehneet tiedusteluretken siinä toivossa, että jostain olisi löytynyt hernepelto. Herneet kun ovat kyyhkyjen heikkous. Mutta kun ei. Ajeltiin puoli pitäjää ristiin rastiin löytämättä hernepellon tilkkuakaan. Ei taida herneenviljely 2010-luvun Suomessa kannattaa. Ajeltuamme tunti tolkulla etsien näköhavaintoja kyyhkyistä ja löydettyämme lähinnä variksia, lähdimme palaamaan kotia kohti. Siinä ne kyyhkyt sitten lentelivät kotikulmilla. Ei muuta kuin kyselemään maanomistajalta lupaa mennä pellolleen passiin ja siitä sitten pakkaamaan kamat autoon aamun lähtöä odottamaan.

Aseveljelläni ja oppi-isälläni oli hallussa naamioverkko ja kuvia. Kuviksi kutsutaan muovisia tai kumisia kyyhkyn näköisiä ja kokoisia mötiköitä, jotka asetetaan pellolle nokka kohti tuulta. Elävien kyyhkyjen toivotaan sitten laumasieluisesti harhautuvan samaan, kaverien hyväksi toteamaan paikkaan.

Look alike

Kyyhkyistä opin aamun tuntien mittaan sen, että korvia niillä ei ole päässä vissiin ollenkaan, mutta silmät ovat sitäkin tarkemmat. Mikäli hyvän ampumalinjan saaminen vaatii siirtymistä naamioverkon takaa, voi risukossa ryskätä aika surutta, kunhan liikkuu äärimmäisen hitaasti. Lienee kuitenkin syytä hankkia pikkuhiljaa jonkin sortin maastopuku. Taisin olla hiukan liian näkyvä peto farkuissani ja t-paidassani. Motivoi varustehankintoihin kun paisti vetää u-käännöksen just kriittisellä hetkellä.

Naamioverkon takaa

Oli mukava huomata että armeija-aikainen aseen käsittely löytyi edelleen selkäytimestä. Ei tarvinnut keskittyä aseeseen kun kyyhky parkkeerasi männynlatvaan. Pystyi keskittymään linnun liikkeiden seuraamiseen. Kädet löysivät paikalleen tukilla, eikä liipaisinta tarvinnut hapuilla. Aseen osalta ainoa, missä hiottavaa löytyy, on tähtääminen. Tai oikeastaan siitä eroon pääseminen. Haulikollahan pitäisi osoittaa, eikä tähdätä. Vaan kun on kiväärillä tottunut nimenomaan tähtäämään, menee kalliita sekunteja hukkaan ihmetellessä.

Opin myös, että kyyhkyt ovat hitokseen nopeita liikkeissään. Lennosta on ihan turha tällaisen amatöörin niitä kuvitella pudottavansa. Oksalla töröttävän saattaa onnistua saaliiksi saamaan, jos osaa tehdä tarpeeksi hitaita liikkeitä aseen kanssa ja jos edessä ei ole runkoa / oksia / lehvästöä.

Pudotettua kyyhkyä pusikosta penkoessa tuli kyllä mieleen että vähänkö ois kätevää omistaa lintukoira. Tätä ajatusta täytyy kehitellä.

Kyyhkyt ovat liikekannalla kahdesti päivässä. Aamulennolla liikkuvat ruokaa etsimässä noin klo.05-10 ja iltapäivällä uudestaan noin klo.14-18. Tuolloin niitä on mahdollisuus pelloilta yhyttää ja teimmekin tuon samaisen sunnuntain aikana kaksi reissua samalle metsäsaarekkeelle. Päivän päätteeksi opettelin vielä lintujen perkaamista oppi-isän ohjeistuksessa. Eipä ollut vaikeaa. En osannut hetsillään alkaa lihoista mitään valmistaa, joten puhdistin ne pakkaseen. Ja sitten ei muuta kuin tutkimaan reseptikirjoja!

Pinaattikeittoa

Aikomuksenani ei ole tehdä tästä blogista mitään ruokablogia, mutta raportoin toisinaan muutamat erikoisemmat ja ensimmäiset omavaraisuuseväskokeilut. Viikonloppuna kokeilin ensimmäistä kertaa tehdä itse pinaattikeittoa itse kasvatetuista pinaateista. Resepti löytyi vuoden 1939 keittokirjasta, joka nimestäänkin päätellen on suunniteltu jo tuolloin suoraan minulle =D Tai sitten erikoisen nimen selittää se, että kirjan kirjoittaja on aikoinaan opettanut Ruotsin hovin prinsessoille kotitaloustaitoja. Serkkuni Kirsi arvostaa varmasti tätä yksityiskohtaa.

En ollut älynnyt nyppiä pinaatista kukkia pois ja muutamakin googlen artikkeli pelotteli että pinaatista tulee kukittuaan karvasta. No, koska pinaatit olivat pitkiä ja komeita ja houkuttelivat hyödyntämään, päätin ottaa sen riskin että keitto jää syömättä. Ei siis muuta kuin kokeilemaan.

Nypin lehtiä siivilällisen verran ja valitsin kahdesta pinaattikeitto-ohjeesta sen, jonka pohjana on lihaliemi. Eksoottiselta kuulostava lähtökohta veti heti puoleensa. Eipä ole aiemmin tullut pieneen mieleen että pinaattikeiton voisi tehdä lihaliemeen. Viime syksyn peuran- ja hirvenluut tuli syötettyä naapurin koiralle, joten nyt oli tyydyttävä ankeisiin lihaliemikuutioihin.

Ohjeessa oli muutenkin vähän pohtimista. En siis todellakaan ole mikään keittiöihme, saatika että olisin kärryillä siitä, mitä vuonna 1939 on tarkoitettu käsitteillä ”käristää” tai ”maljakko”. Päätin siis soveltaa hämärät osuudet.

En ryhtynyt turhan päiten likaamaan mittalusikkasarjaa ja nakkelin näppituntumalla voin ja jauhot pannulle. Koska ohje ei puhu mitään ruskistamisesta, arvelin käristämisen olevan se ”viimeinen aste” ennen kuin jauhot alkavat muuttaa väriään. Korjatkaa jos olen väärässä.

Lihaliemeen pitää toki laittaa aina yksi kuutio enemmän kuin ohjeessa sanotaan - ja kermaa tuplat. Siitä sitten liemet ja jauho-voimössö sekaisin ja pinaatit perään, hetki hiljaisella ”tulella” keittelyä ja toisessa kattilassa kerman ja keltuaisen vatkaaminen huolellista maistelua unohtamatta.

Ensi kesänä päästään toivottavasti jo siihen tilanteeseen, että lihaliemi saadaan keiteltyä luista ja munatkin ovat omasta kanalasta. Vaikka reseptin ohjeistamat juustovoileivät puuttuivatkin, ilmeisen kelvollista keitosta kuitenkin tuli näinkin koskapa tavallisesti liharuokia arvostava mies santsasi useampaan kertaan.

Survival bag

Naisen käsilaukku. Sehän on jo itsessään varsinainen käsite. Yleensä se sisältää kaoottisen kokoelman kaikkea mahdollista lasten leluista hygieniatarvikkeiden ja meikkien kautta erilaisiin sähköisiin vempeleisiin. Olen kuitenkin vienyt käsilaukun sisällön ns. next levelille. Minulla on survival bag.

Koska ikinä ei tiedä minkälaisiin tilanteisiin maailmalla joutuu, on syytä varautua kaikkeen. Ihan kaikkeen. Koska olen koonnut ja täydentänyt laukun sisältöä vuosia, tässä kattava listaus siitä, mitä kaikkea ihminen voi reissuillaan tarvita. Reissuihin lasketaan myös matkustaminen lähikauppaan, tahi naapuriin.

Ensinnäkin itse laukku on valittava erittäin tarkoin. Mikä tahansa kiinalainen muovitimantteja, tupsuja ja tingeltangeleita pursuava pussukka ei nyt vaan käy, koska niihin ei yleensä mahdu juuri mitään ja ne eivät ole kestäviä. Tulee myös huomioida, että sellaisella käsissä roikotettavalla ei tee sitten yhtään mitään. Sen verran on oltava hihnaa, että laukun saa vastakkaisen olan yli kietaistua. Käsien pitää olla vapaana kiinnittämään moottoripyörän kypärä, halaamaan eläimiä ja ihmisiä, poimimaan omenoita ja ottamaan kiinni karanneita kanoja. Siksipä varmin valinta on jonkin armeijan kassi. Ne kestävät kelejä, elämää ja meininkiä. Itse etsin sopivaa laukkua vuosia, kunnes älysin kitistä täydellisen laukun löytymättömyyttä miehelleni, joka kaivoi kaapistaan Suomen armeijan kaasunaamarilaukun. Se on Täydellinen. Kaasunaamari sinne ei tosin enää mahdu mukaan. Laukku on paksua kangasta ja varustettu SA-leimalla. Tuunasin sen näköisekseni. 

Koska laukussa ei ole valmiina lokeroita, kaikki tarpeellinen on sijoitettu pieniin kangaspusseihin. Jotta pussukoista koskaa mitään löytäisi, ne on suurinpiirtein teemoitettu. Joka pussissa on siis tietyntyyppistä tavaraa.

Työkalupakki:

·         tulukset

·         rautalankakieppi

·         vaijerisaha

·         ruuvari (jossa on 4 erilaista vaihtopäätä)

·         taskulamppu

·         sivuleikkurit

·         kangasteippirulla (jeesusteippiä ei vieläkään saa pienissä rullissa)

·         kumilankoja

·         nippusiteitä (muutamaa eri kokoa)

·         lyijykynä

·         sakset

Varavaatepussi:

·         sukat

·         villasukat

·         pelastuslakana (foliopeite, estää lämmön karkaamisen)

·         buff

·         sormikkaat

Säläpussi 1:

·         kangasmerkkejä (odottavat sitä päivää, että laukku ehtisi suutarille)

·         korvatulpat (näitä katoaa joka ajoreissulla)

·         pinnejä (kts. edellinen)

·         hiuslenksuja (kun se ainoa rapsahtaa pimeässä teltan toiselle laidalle)

·         pumpulipuikkoja

·         kertakäyttöhaarukka, -veitsi ja –lusikka

·         särmärit (housunlahkeet ojennuksessa tilanteessa kuin tilanteessa)

·         sormiparistoja

Säläpussi 2:

·         käsidesipullo

·         hiuslakkapullo

·         huulirasvaa

·         käsivoide

·         terva-pihkasalva

·         hammaslankaa

·         muovihanskat (you’ll never know)

·         lisää hiuslenksuja

·         haulikon paukkuja (nämä on terveellistä muistaa poistaa ennen lentokentälle marssimista)

Matka-apteekki:

·         särkylääkkeitä

·         laktoosilääkkeitä

·         närästyslääkkeitä

·         kyypakkaus

·         laastaria (hassuilla kuvilla)

·         peili

·         allergialääkkeet (kolmet)

·         flunssalääkkeet

·         punkkirauta

·         lisää pinnejä ja hiuslenkkejä (onko näitä joka pussukassa?)

·         hätätilakajal (stumppi)

·         hätätilaripsari (mini)

·         hätätilahuulikiilto (se jota muuten ei koskaan käytä)

·         niitä naisten välttämättömiä juttuja (en todellakaan laittanut kuvaan)

·         kosteuspyyhkeitä

·         varakorvikset (10mm holkit)

Lisäksi laukun pohjalla:

·         ompelutarvikekukkaro

·         16 –teräinen sveitsiläinen linkkuveitsi

·         toinen (isompi) taskulamppu

·         kyniä

·         hiusharja

·         nenäliinoja (pikkupaketteja)

·         muovikasseja

·         Jawan tulppa

·         lompakko

·         kalenteri (paperinen, edelleen, en luovu)

Ihan heti ei tule mieleen tilannetta, että olisin tarvinnut jotain, mitä laukusta ei olisi löytynyt. Paitsi setelirahaa. Lukuisat ovat myös ne kerrat, kun olen kanssakulkijoitani mieluusti valikoimallani auttanut. Kovasti paljon ylimääräistä ei esim. viikonloppureissulle tämän kassin lisäksi tarvitsekaan pakata. Mitä nyt jotain varavaatteita, jotka voi sitten tuoda sunnuntai-iltana takaisin käyttämättöminä, koska olet rymynnyt niissä samoissa sadevermeissä koko jumalan viikonlopun.

Vanhojen moottoripyörien näytösajoissa tekstiiliteippiä tarvinnut tuttu totesi että ”Ei sinulla tuossa laukussa taida huulipunaa ollakaan?” No eipä ole ei. Vielä ei ole sellaista kriisiä vastaan tullut, että siitä selviämiseksi huulipuna olisi ollut tarpeen.

Viime viikonloppuna laukun varustuksessa ilmeni puute: teepussit. Epätoivo ehti jo hiipiä kohti kun mökkiviikonlopun hämyisenä aamuna muu porukka keitteli kahvia ja minä hoksasin lähteneeni reissuun ilman teepusseja. Aamuahan ei saa käynnistymään ilman teetä, tai ainakin vaara pyörii että päivä lähtee heti alkujaan väärille urille. Onneksi mökin tarpeistosta löytyi kuin löytyikin parit teepussit. Kiitos niistä. Vettähän nyt sentään yleensä on saatavilla melkeinpä missä tahansa. Note to self: Lisää vakiovarustukseen teepussit.

Kissat

Lapsuusvuosinani kotonamme ei ollut kissaa ja olin jotenkin kuvitellut etten ole ns. kissaihmisiä. Opiskeluvuosien jälkeinen umpimaaseudulle muutto muutti kuitenkin tilannetta ratkaisevasti.

Ensimmäinen kesä, jolloin taloon muutimme sujui vielä ihan ongelmitta, mutta annapa olla kun syksyllä taloa ympäröivät viljapellot puitiin! Hiiret ja sukulaisensa marssivat porukalla tuvan ovesta sisälle ja pyrkivät käymään majaksi. Ensimmäinen talvi tapeltiin hiirenloukkujen kanssa. Myrkkyä ei ahneiden koirien talouteen voinut kuvitellakaan. Loukkuhan taasen on pakko sitoa johonkin lähellä olevaan kiinteään kohteeseen rautalangalla, muuten puolikuollut jyrsijä vie loukun mennessään lattian- tai seinänrakoihin. Perin epämiellyttävääkin se on kuunnella aamuyön tunteina loukussa pyristelevää eläintä.

Heti seuraavana kesänä ranchille saapuikin siis kollipoika Usko Pärssinen. Tämä poikueensa suurin valikoitui meille sillä perusteella, että kokonsa ja leppoisan luonteensa perusteella saattaisi hyvinkin pärjätä talon kahden koiran kanssa. Sen aikaiset koirathan eivät ennen olleet kissojen kanssa samassa taloudessa elelleet. Nimensä Pärssinen sai Maikki Harjanteen Minttu –kirjasarjan talonmieheltä. Suorastaan vähän nolo juttuhan on, että kolli on tätä nykyä tämän talouden suurin eläin. Koiranrimpulatkin jäävät sekä senteissä että vaa'alla kakkosiksi.

Toinen huoli koirien suhtautumisen lisäksi oli minun lapsena todettu kissa-allergiani. Tätä ongelmaa varten laadittiin suunnitelma B: Jos minä en pystyisi kissan kanssa elämään, siskoni ottaisi sen. Heille kun joka tapauksessa oli kissa hankkeilla. 2 viikkoa siinä siedätyshoitoa tarvittiin. Nenä ja silmät hiukan kutisivat ja nenäliinoja kului, mutta tuon 2 viikon jälkeen oireet hävisivät eivätkä ole sen koommin palanneet. En tietenkään voi suositella moista ihmiskoetta kenellekään, mutta itse olin valmis ottamaan riskin, koska oli olemassa suunnitelma B, eikä allergiani ollut vallan mahdotonta laatua.

Vuosi Pärssisen kotiutumisen jälkeen haimme samalta kasvattajalta vielä pikkuisen Mirkun. Mirkku oli pentueensa pienin ja narttu, joten nämä sisarpuolet ovat kokonsa puolesta kaksi ääripäätä. Jäätävän kokoinen kolli painaa jotakuinkin 8 kiloa ja nartunkikkale jää vain noin 2 kiloon. Molemmat madotetaan kahdesti vuodessa ja tarjolla on samaa ruokaa ja oman valinnan mukaan liikuntaa, mutta tuota pikkukissiä ei ole saatu suuremmaksi kasvamaan. Ehkäpä kyseessä on siis ominaisuus eikä vika. Mieheni nimesi Mirkun Lohjalla tapaamamme herttaisen ja hyväntuulisen kultaisennoutajan mukaan. Mirkultahan tuo kissa joka tapauksessa näyttää.

Kissojen saapumisen jälkeen hiirenloukut jäivätkin sitten virattomiksi. Vaikka koira on tässä lajissa tehokkaampi, pääsee kissa sellaisiin paikkoihin joihin koira ei pääse ja kissa voi hoidella hommia ”omia aikojaan”. Koiraa kun ei useinkaan voi kesälläkään jättää esim. työpäivän ajaksi jyrsijäkantaa harventamaan.
Yllättävän isojakin talttahampaita kissa taltuttavat. Välillä reissusta palataan mutaisina ja märkinä, mutta selvästi hyvin syöneinä. Enää ei löydy hiiren papanoita lattioilta, eikä kukaan rapistele seinärakenteissa.

Kolli on vähän rennommanpuoleinen ja ottaa jotain kiinni silloin tällöin jos viitsii. Narttu taasen on oikea hiirikone. Se nitistää eri sorttisia jyrsijöitä useamman päivässä varsinkin kesäaikaan. Sisälmykset lajitellaan sitten tuvan portailla, joten aamusella on ensin syytä katsoa mihin astuu, eikä vain harpata ovesta pihalle.

Kolli kastroitiin ja narttu steriloitiin aikanaan heti kun ikää ja painoa oli tarpeeksi. Kylille eivät ole häipyneet, eivätkä muutenkaan tunnu liikkuvan huutoetäisyyttä kauempana. Asumme onneksi sivutien päässä ja lähimmille vähänkään isommille teille on matkaa melkein kilometri. Tiedän toki, että kissat eivät Suomen luontoon kuulu ja toki he jyrsijäjahdin ohessa joskus linnunkin nappaavat, mutta olen katsonut että kyseessä on pienempi paha kuin hiiriarmeijan kanssa asustelu. Vaikeaahan kissojen olisi jyrsijöitä aisoissa pitää pelkästään talosta sisältä käsin.

Punkkeja nämä tuntuvat vetävän puoleensa vähän turhankin tehokkaasti. Jokapäiväiset rapsuttelutuokiot ovatkin siis tarpeen myös punkkien löytämiseksi. Onneksi nykyään on saatavilla käteviä punkkirautoja (http://www.punkkirauta.com/). Ei tarvitse enää millään pinseteillä nykertää. Koiriin suhtautuvat kissamaisen halveksivasti, mutta kun silmä välttää niin saattavat kiehnätä tai jopa nuollakin koiria. Varsinkin toinen koiristamme on oppinut teettämään aamupesupalvelut kollikissalla.