Kanien muutto

Viimeiset 1,5 vuotta kanien kanssa on opettanut paljon. Minulla ei lapsuusvuosien kanikavalkadissani ollut kuin yksi valitettavan lyhytikäinen uroskani, joten en ole oikein ollut selvillä kanien sukupuolieroista. Toki nytkin on epäilemättä vaikutusta myös yksilöiden ominaisuuksilla, mutta on kuulkaa kaneissakin melkoinen ero siinä, onko kyseessä uros- vai naarasyksilö.

Sen huomasi eritoten kesän aikana kun kanit olivat ulkona. Tyttökanit karkasivat neljästi kesän aikana. Poika ei kertaakaan. Nuiden karkailujen seurauksena navetassa temmeltää nyt 10 reipasta, mutta ehkä hieman ennalta suunnittelematonta poikasta. Tyttökanit myös panikoivat milloin mistäkin rapsahduksesta. Poika katseli luottavaisen rauhallisesti niin kanitarhaan murtautunutta lammasta kuin naapurin karjuvaa koiraakin.

Eroavaisuudet tulivat kuitenkin ehkä selvimmin ilmi syksyllä, kun kanit oli määrä siirtää talvehtimaan sisätiloihin.

Kanien pyydystäminen ja navettaan siirtäminen etenee seuraanvanlaisesti:

Poikakani:

1. Aseta haavi kanin tarhaan niin, että kani pääsee siihen hyppäämään (täysin vapaaehtoisesti, ilman minkäänlaista "syöttiä" tai ahdistelua).
2. Koppaa kani kainaloon ja lompsi kaikessa rauhassa navetalle.
3. Vapauta kani.
4. Seuraile kun kani tsekkaa paikat, käy kakalla ja ryhtyy syömään.
5. Valmis.

Tyttökanit:

1. Varustaudu homman paksuilla nahkahanskoilla ja pitkähihaisella takilla.
2. Heilu haavin kanssa tovi kanitarhassa. Totea ettei kanien kiinni saaminen onnistu ilman apuvoimia. Nouda mies avuksi.
3. Luo kiinniottostrategia.
4. Heilu heikkopäisenä pitkin tarhaa sinne tänne sinkoilevien kanien perässä.
5. Haavin osuttua kanin mökin nurkkaan paikkaa revennyt haavi.
6. Käy juomassa ja vaihtamassa kuiva t-paita.
7. Onnistut saamaan toisen kaneista satimeen. Nosta rimpuileva ja hyperventiloiva kani pakko-otteeseen syliin.
8. Kipitä rimpuileva ja sätkivä kani kainalossa navetalle.
9. Vapauta kani.
10. Hiippaile ulos jotta panikoiva kani lakkaisi syöksymästä päistikkaa pitkin karsinaa.
11. Totea vahingot ja käy puhdistamassa ja paikkaamassa raapimishaavat ranteistasi.
12. Hiivi pari viikkoa navetassa kuin joulutonttu ettet säikyttäisi lisää edelleen laajennein pupillein karsinassa poukkoilevia elikoita.
13. Tilanne saattaa olla rauhoittumaan päin parin viikon kuluessa.

Mikäli joku arvelee, että kaneissa olisi vielä kesyttämisen varaa, hän on epäilemättä oikeassa. En vain halua muokata lemmikkejä tulevasta sapuskastani. Tyydyn siis puolivillien ja vauhkojen elikoiden kanssa taistelemiseen.

Kevään ulos siirtymisiä odotellessa.

Viidesti laukeava

Isäni tekee meille joka vuosi muutaman hiirenloukun. En osaa sanoa mistä malli on peräisin, mutta sitä näkyy toisinaan esim. kotiseutu- ja maatalousmuseoissa. Se on huomattavan hyvin toimiva ratkaisu nykyisiin kaupallisiin malleihin verrattuna. Teolliset yhden hiiren loukut räpsivät sormille jo viritysvaiheessa, syöttiä ei saa pysymään paikallaan millään ja jos sen saa pysymään paikallaan, sen pystyy varastamaan loukusta loukkua laukaisematta.

Nuo kaupalliset loukut ovat useimmiten myös niin keveitä, että niissä hengestään kamppaileva jyrsijä pomppii loukku mukanaan metritolkulla pitkin komeron tai kaapin pohjaa ja seiniä. Loukut on siis sidottava narulla kiinni varsinkin jos hiirellä on mitään mahdollisuuksia kompuroida niiden kanssa jonnekin sokkelin rakoseen.

Koska on aina yhtä mieltä ylentävää herätä aamuyön tunteina kuuntelemaan kaupallisessa loukussa teutaroivan hiiren kuolinkamppailua, arvostan suuresti tätä äänetöntä tappajaa, joka kaiken lisäksi yhden hiiren listittyään tappaa vielä ihan niin monta kuin on reikiä viitsinyt kakkosvitoseen porata. Tämä myös löytyy tasan niiltä sijoiltaan hiirivainajan kera, johon sen alunperin asetit.

Loukku toimii siten, että sopivankokoisen kolon pohjalla on syötti, jota hiiri lähtee tavoittelemaan. Hiiren ja syötin välissä on hyvin viattoman näköinen lankapari, jonka nälkäinen hiiri jyrsiin poikki. Lanka kuitenkin vapauttaa jousen, joka kiskaisee ylös silmukan. Jousi on sen verran topakkaa tekoa, että hiireltä on henki pois alta aikayksikön kun silmukka puristuu reijän yläreunaa vasten.

Jousina toimivat kertaalleen putken ympärille väännetyt polkupyöränpinnat, jotka on lähtöpäästään upotettu puuhun. Vapaasta päästään ne on hieman taitettu ylös, jotta silmukka ei lipsahda irti jousesta. Reijän halkaisija on 35mm. Hieman päärynänmuotoiseksi hitsattu silmukka on kierretty rautalangasta. Viritystyökaluille on oma paikkansa loukun reunassa,

Loukku edestä: Jousi on pingotettu ala-asentoon langan avulla. Lanka kulkee silmukkana loukun läpi koko loukun korkeudelta pitäen jousen alhaalla/vireessä ja silmukan paikallaan kolon kohdalla. Jokaisen reijän yläpuolella on naula, joka pitää silmukan tallessa ja paikallaan jos ei heti tule virittäneeksi lauennutta loukkua uudelleen. Hiirenmentävää 35mm:n reikää porattaessa tulee huomioida se, että jousen lähtöpäähän jää tarpeeksi puuta. Jousi kun ei selviydy hommastaan jos sen pää kurkkaa loukun hiirireijän katosta.

Tästä uuden uutukaisesta yksilöstä puuttuvat vielä syötit. Ne pudotetaan kolon pohjalle. Kuivat syötit pitävät loukun puhtaana, eivätkä lähde pilaantumaan. Esim. kaurahiutaleet tai pähkinät toimivat hyvin.

Loukun mukana saan aina myös loukun virittämiseen tarvittavat työkalut. Naula pitää jousen ala-asennossa ja silmukan reijän kohdalla kun uutta lankaa solmitaan paikalleen. Tällöin silmukka painetaan niin alas, että sen alareuna tulee näkyviin loukun pohjasta. Naula asetetaan silmukan läpi, jolloin naula lukittuu pohjaa vasten pitäen silmukan ala-asennossa. Neulaksi muotoillun rautalangan avulla langan saa pujotettua paikalleen reijistään loukun läpi.

Loukku päältä: Kakkosvitosen pitkälle sivulle on kiinnitetty paikalleen liimattujen välilistojen avulla ns. etupaneeli. Reikien kohdalle tulevat silmukat asettuvat kakkosvitosen ja etupaneelin väliin. Listanpätkät pitävät rautalankasilmukat reikien kohdalla. Loukun vireessä pitäville langoille on porattu omat läpivientinsä.

Pohjaan kirjoitettu ohjeistus kertoo, että jousi on sen verran vahvaa tekoa, ettei lanka ei pysy paikallaan tavallisella umpisolmulla. Ensimmäinen solmu kannattaa tehdä niin, että vie langan päät kahdesti keskenään ristiin. Eli ikäänkuin tuplaa tavallisen solmun horisontaalisesti. Tuplasolmun päälle voi sitten laittaa ihan tavallisen solmun. Langaksi on turha viritellä mitään ompelulankaa. Sellainen on liian heikkoa tekoa. Kalastajanlanka tai karhulanka selviytyvät parhaiten tästä hommasta.

Ja sitten ei muuta kuin loukku paikalleen. Ainakin meidän vanhassa talossamme loukulle riittää hommia niin vanhan navetan eläinsuojissa kuin ihan tuvan puolellakin, koska kissoja ja pystykorvaa ei voi päästää hiirijahtiin esim. kanilaan tai kellariin.

Tällaisessa loukussa on sekin hyvä puoli, että siihen eivät tuvan puolella elelevät elikot tai ihmispennut satuta itseään. Kaupalliset loukut räpsähtävät helposti kissan tai koiran kynsille/kuonolle tai lapsen sormille mutta tätä voi vaikka kuljetella pitkin tupaa ja ainoa tapahtunut vahinko on pitkin huushollia putoilevat syötit. Hiiret tosin saattavat hävitä loukusta omia aikojaan mikäli koirilla tai kissoilla on loukulle pääsy.

Hiiren saa loukusta pois painamalla jousta alaspäin. Näin silmukka laskeutuu alas ja hiiren kaula vapautuu silmukasta. Sitten sen voikin hännästä nostamalla nakata kanalan puolelle jatkojalostumaan.

Venäjänajokoira Olga

Yksi laumamme jäsenistä on venäjänajokoira Olga. 

Wikipedia kertoo rodun historiasta: "1800-luvulla Suomeen tuotiin venäläisiä ajokoiria, jolloin ne tunnettiin kostrooman ajokoirina, mutta niiden kasvatus aloitettiin vasta 1960-luvulla. Venäjällä on käytetty metsällä ajavia koiria jo kauan ja ajokoiria käytettiin aluksi vinttikoirien apuna ajamaan petoeläin tappoetäisyydelle. Venäjänajokoira polveutuu luultavimmin suoraan tataarien ajokoirista eli sen jalostuksessa ei ole käytetty muita rotuja. 1900-luvulla rotu oli hävitä ensimmäisen maailmansodan jalkoihin, mutta rodun jalostus jatkui määrätietoisesti sodan myllerrysten jälkeen. Ennen venäjänajokoira oli pääasiassa ajuekoira susien ja kettujen pyyntiin, mutta nykyisin sitä käytetään metsällä jäniksen ja ketun ajoon perinteiseen mies ja koira -tyyliin."

Jäniskoiraksi Olgakin on tähän taloon hankittu. Se on vielä nuori koira ja opettelee tavoille vanhan suomenajokoiran vanavedessä. Olen itse saapunut tähän taloon vasta Olgan jälkeen ja suhtauduin mopseineni kieltämättä hieman epäluuloisesti isoihin työkoiriin. Olga on karsinut minusta epäluulot näiden parin vuoden aikana olemattomiin. Kuinka voikaan puhdasverinen metsästyskoira olla niin sympaattinen tapaus, ystävällisyyden ruumiillistuma ja kertakaikkiaan hyvä tyyppi!

"Venäjänajokoira on alkukantainen rotu, hieman sutta muistuttava metsästyskoira. Se on keskikokoa suurempi, nartut 55–65 cm ja urokset 58–68 cm, voimakasrakenteinen, korkeajalkainen ja hieman korkeuttaan pidempi. Venäjänajokoiralla on selvä sukupuolileima. Sillä on tummanruskeat tarkkaavaiset silmät, riippuvat, kolmionmuotoiset korvat, ja häntä on tyvestä paksu, mutta ohenee kärkeä kohti ja se ei nouse selkälinjan yläpuolelle. Venäjänajokoiran aluskarva on tuuheaa, ja peitinkarva on lyhyttä päässä, jaloissa ja korvissa, muualla keskipitkää. Väreinä ruskean eri sävyt ja selässä voi olla tummempi satula.Varpaiden välissä sillä on ns "räpylät" joiden avulla se ei vajoa hankeen.

Venäläisiä koiria on kahta rotua, kirjava ja ruskea, joista kirjava on syntynyt risteyttämällä venäjänajokoiria englanninkettukoirien kanssa. Pohjaväriltään se on valkoinen musta-beigein, harmaa-beigein tai parkinruskea-beigein laikuin. Rotua ei saa risteyttää ruskean venäjänajokoiran kanssa."

Meillä ei ole ollut tapana käydä koiranäyttelyissä tai kokeissa ajokoirien kanssa ja tämänrotuisiin koiriin törmää aniharvoin missään sattumalta. Näkemykseni venäjänajokoirasta, sen luonteesta yms. perustuvatkin siis puhtaasti tämän yksilön näyttöihin.

Mutta ne näytöt ovatkin sitten vahvoja. Otus on kuin ihmisen mieli. Tottakai se tilaisuuden tullen häipyy horisonttiin, mutta silloin kyseessä on ominaisuus, eikä vika. Minkäs teet kun nenä vie mennessään. "Rauhallinen, hyvähermoinen ja tasapainoinen venäjänajokoira on helposti koulutettavissa ja sopii metsästyksen lisäksi moneen muuhunkin harrastukseen, kuten jäljestykseen ja tokoon."

Olga suhtautuu myös äärimmäisen ystävällisesti esim. kissoihin. Sen paras kaveri tuntuu olevan kissamme Verna, jonka kanssa se usein nukkuu kylki kyljessä. Karanneen kanan Olga tosin nappasi pihalta kuljeksimasta. Minkäs metsästyskoira luonteelleen mahtaa. Uusimpana haasteena Olgan elämässä ovat olleet viime kesänä hankitut kanit. Olga ei meinaa erottaa villiä pitkäkorvaa kesystä. Metsästämme usein kotimme lähimaastossa ja Olga on käyty kerran jos toisenkin hätistelemästä kanitarhalta haukkumasta. Onhan siinä kyllä logiikka: Miksi lähteä merta edemmäs kalaan jos "jäniksiä" löytyy omalta pihaltakin.

Kotona Olga on hyvin rauhallinen. Hötkyilyä aiheuttaa ainoastaan tutkapannan tai aseen esille kaivaminen. Koira on oppinut että silloin tiedossa on jänöjahti, eikä mikään tässä maailmassa ole niin riemukasta! Mikäli aseita aiotaan käsitellä muuten kuin metsälle lähdettäessä (esim. huoltotyöt), ajokoirat ja pystykorva on syytä viedä ensin ulos. Muuten siitä hillumisesta ja seinille kiipeilystä ei tule loppua ei sitten millään. 

"Venäjänajokoira tarvitsee paljon liikuntaa ja aktiviteettia, mutta hyvin sopeutuvana koirana se soveltuu jopa kaupunkiasuntoon, kunhan sen riittävästä liikuttamisesta huolehditaan. Venäjänajokoiran temperamentti ja kestävyys tulevat hyvin ilmi metsällä, muuten se on lempeä. Älykkäänä koirana venäjänajokoiraa pidetään helpommin koulutettavana kuin muita jäniksen/ketun ajajia, ja se on monipuolinen koira, jolla on luontainen taipumus niin jäniksen, ketun kuin supikoirankin ajoon. Venäjänajokoira on myös haukkunut karhuja ilman, että sitä olisi siihen erikseen opetettu tai kehotettu."

Olga osaa onneksi myös antaa periksi. Kun se on kerryttänyt matkamittariin jahtipäivän aikana noin 90km, eikä jäniksiä tai muuta jännää enää löydy, se hyppää mieluusti lämpimään autoon. Moni muu koira ajaa itsensä aivan piippuun kun vietti vie eikä tolkkua ole suotu. Pienpedot eivät näytä Olgaa kiinnostavan ainakaan toistaiseksi millään lailla. Se jättää supit pystykorvan riemuksi ja oikaisee mieluummin jäniksen perään. Karhun kanssa emme ole onneksi kohdanneetkaan.

Olga on myös sosiaalisuudessaan ja pitkäpinnaisuudessaan omaa luokkaansa. Kun sovittelimme uusperheemme jäseniä saman katon alle, Olga otti oikopäätä ja mitä suurimmalla ystävällisyydellä vastaan jopa mopsit. Ja se on kuulkaa melko paljon se. Hötkyilevä ja innokas mopsi ei ole kovinkaan monen työkoiran mielestä se kaikkein puoleensavetävin kaveri. Esim. sekarotuisen pystykorvamme kanssa neuvottelimme 1,5 VUOTTA, ennen kuin se antoi periksi, huokaisi ja suvaitsi sietää pienet pallopäät porukassaan. Sitkeys palkittiin kuitenkin tässäkin. Mielestäni liian moni antaa periksi jos toisilleen vieraat koirat tai kissat eivät heti ensi silmäyksellä hyväksy toisiaan. Rauhanomainen yhteiselo voidaan saavuttaa, mutta työtä, pitkää pinnaa ja kekseliäisyyttä sopeutusprojekti saattaa monessakin tapauksessa vaatia.

Laumaamme kuuluu myös jo iäkäs suomenajokoira. En tiedä siitäkään koirasta rotuna niin paljon, että osaisin tehdä vertailuja muuta kuin yksilötasolla, mutta ainakin meidän tapauksessamme venäjänajokoira on huomattavasti enemmän "tolkun otus". Suomenajokoiran turkki on surkea esitys venäjänajokoiran turkkiin verrattuna. Suomalainen on myös taipuvainen draamailemaan ja varastamaan ihan eri mittakaavassa kuin venäläinen. 

Jos iltalenkille erehtyy lähtemään samoihin aikoihin kuin jänikset lähtevät päiväpiiloistaan, saattaa päätyä todistamaan hillitöntä näytelmää. Mikäli ajokoiran näkökenttään tai nenän tuntumaan ilmaantuu jänis, eikä sen perään ole hihnan päästä pääsyä, alkaa sen sortin yläpystyn hyppiminen, kiekuminen, kiljuminen ja volina että siellä narun toisessa päässä saa tehdä kaikkensa ankkurin ominaisuudessa. Tietoisuus siitä, että aivan lähellä on jänis, saa Olgan hyppimään tasajalkaa ilmaan ja mekkaloimaan siihen malliin että taajamassa joku varmaan soittaisi poliisit. Eikä siinä paljon järjen puhuminen auta. Ainoa keino on odotella hepulin laantumista ja yrittää pysyä itse pystyssä. Ei ole kerta eikä muutama kun talvikeleillä on kynnetty tien pintaa tai sukellettu hankeen äkkiä maisemaan ilmestyneen jäniksen nostatettua vietit pintaan.

Olgan elämän suurin tragedia on se, että se on kovin allerginen melkein kaikelle. Surkuhupaisinta on se, että se on erittäin allerginen - jäniksille. Sen ruokinta onkin siis tarkkuuslaji ja aina on pyrittävä huolehtimaan ettei se esim. onnistuisi juoksemaan jänistä kiinni. Silloinhan saalis syödään sen siliän tien ja seurauksena on monen viikon raapiminen ja rapsuttelu sekä pahimmassa tapauksessa kortisonikuuri.

Kuten ruokinnassakin, myös äänenkäytön osalta tulee Olgan kanssa olla hyvin tarkka. Olga on kovin arka sille, että volyymit nousevat. Tuleepa sitten komennettua kissaa, toista koiraa tai mitä tahansa elollista olentoa, Olga menee aina surkeaksi ja tulee pyytämään varmuuden vuoksi anteeksi meuhkaajalta - jos se kovasti sanominen sittenkin olisi sattunut olemaan hänen vikansa. Ja käänteisesti: Olgan saa tekemään mitä tahansa sille opetettua kun nätisti pyytää ja iloisesti kannustaa. Äänensävyt ovat aivan ratkaisevassa asemassa Olgan ohjeistamisessa. Ajokoiraksi Olga on yllättävän miellyttämishaluinen.

Jos minun pitäisi suositella ajokoiraa ihmiselle, joka miettii eri ajokoirarotujen välillä, suosittelisin ehdottomasti venäjänajokoiraa. Kotona rauhallinen, kaikille ystävällinen, aina iloinen ja hyväntuulinen - ja metsässä asiansa osaava otus.

Parsiminen

Vanhan talon asukkaana osaa antaa arvoa kunnon villavaatteille. Villasukat ovat omasta mielestäni ne, joiden ansiosta ylipäätään jää henkiin. Villapaidat ja kintaat tulevat hyvänä kakkosena. Jotakuinkin ympärivuotinen villasukkien käyttö laittaa sukat koville, eikä reikien ilmaantumiselta vältytä. Myös kotioloissa käytettävät kintaat päätyvät ulkotöissä tiukkojen tilanteiden eteen ja rikkoutuvat ennemmin tai myöhemmin. Mitäänhän ei yhden rikkoutumisen takia pois heitetä. On siis syytä osata parsia. Tässä minun versioni.

Ilman kunnon villalankaa ja parsinneulaa ei koko hommasta kannata haaveillakaan. Ompeluneulalla ei näissä hommissa tee mitään. www.taito.fi neuvoo valitsemaan tekokuidulla vahvistettua villalankaa. Minä olen parsinut aina ihan perus villalangalla ja hyvä on tullut. Lanka kannattaa pujottaa neulaan kaksinkertaisena. Silloin paikasta tulee vahvempi.

Käsityöharrastajilla on käytössä ns. parsimissieni, joka pujotetaan parsittavan kohteen alle. Sieni on ikäänkuin "tyyny", jonka päälle paikka on helppo kursia. Nähdäkseni suurinpiirtein saman asian ajaa vasen käsi (olettaen että parsija sattuu olemaan oikeakätinen). Kuvien parsittava kohde on kinnasparin vasemmanpuoleinen yksilö, jonka oikeanpuoleista on parsittu jo monesti. Kintaat ovat olleet minulla käytössä reilut 15 vuotta. Mikäli olisin kipannut ne roskiin ensimmäisen reijän ilmaannuttua, ne olisivat maanneet kaatopaikalla ja toistakymmentä vuotta. Mitä järkeä siinä nyt olisi.

Taiteellisempaa silmää saattaa rasittaa tapani parsia ihan kaikki parsittava tuolla samalla langalla. Itse näen että tärkeämpää kuin värien mätsääminen, on se että kintaat yms. ovat ehjiä. Pihatöissä välttää epäedustavampikin pukine.

www.taito.fi ohjeistaa purkamaan reikäkohdan tasaiseksi neliöksi. Ovat sitä mieltä että se helpottaa hommaa. En ole nähnyt moista tarpeelliseksi. Pieteetillä parsimiseen suhtautuva taito.fi on myös sitä mieltä, että parsimisalueen ympärille tulisi ommella neliö poimien kaikki silmukat mukaan. Tämän pitäisi estää uusien reikien muodostumista paikatun reijän ympärille. Itse olen vain aloittanut parsimisen hiukan reijän ulkopuolelta, eikä uusia reikiä ole paikattujen viereen ilmaantunut.

Pujotan siis neulan hieman reijän ulkopuolelle joka toisen silmukan yli, joka toisen ali.

Sitten pujottelen langoista edestakaisin pitkittäissuuntaisen loimen. Jokaista silmukkaketjua reijän kohdalla korvaa pitkittäissuuntainen lankapari. Lanka kannattaa tuoda reilusti parsimiskohdan yli kummastakin päästä.

Sen jälkeen lankaa pujotellaan vaakasuunnassa edestakaisin. Jälleen joka toisen silmukan tai loimilangan yli, joka toisen ali. Ja jälleen käydään kääntymässä reilusti parsimiskohdan ulkopuolella.

Näin reijän paikalle muodostuu ristikko.

Kun parsimiskohta on käyty näin läpi kahteen suuntaan pujottelemalla on lopputuloksena jälleen ehjä neuleen pinta. Lankojen päät kannattaa pujottaa nurjalle puolelle ja päättää sinne. Mitään solmuja ei tarvitse ruveta tekemään. Sen kun vain katkaisee langat kun on ne pätkän matkaa ehjälle aluelle pujotellut.

Kyseessä ei varmaankaan ole maailman kaunein paikka, mutta käytännöllinen se on. Käyttämäni tuplalangan seurauksena neuleessa tuntuu tovin aikaa kohouma (esim. sukan pohjassa), mutta se tasottuu nopeasti ja pysyy kauemmin ehjänä kuin yhdellä langalla tehty paikka.

Parsimalla lisää villaneuleiden käyttöikää helposti vuosia ja taas vuosia. Itse parsiminen vaatii hieman harjoittelua, mutta on itse asiassa suorastaan mukavaa puuhaa kun siihen oppii. Mitä parhainta parsiminen on paikassa, jossa joka tapauksessa joutuu odottamaan paikallaan. Esim. juna- tai laivamatka mahdollistaa keskittymisen parsimiseen sen sijaan että pläräisi naamakirjaa tai nettiä.

Mehiläiskatastrofi

Olin jo tovin odotellut mehiläisiä mökeistään kevään puhdistuslennolle (kevään kakkareissu kun kelit lämpenevät), mutta pesien kulmilla ei näkynyt mitään liikennettä. Kävin sitten kuuntelemassa pesiä. Aivan liian hiljaista kaikkialla. Pahat aavistukset alkoivat hiipiä mieleen. Vielä tovin odoteltuani, päätin eräänä aurinkoisen lämpimänä viikonloppuna lähteä penkomaan pesille. Päivä oli niin lämmin, että silloin viimeistään olisi odottanut edes satunnaisten harhailijoiden lentelevän pesien kulmilla.

Availin pesiä ja poistin niistä talvieristeitä. Ei mitään ääntä eikä liikettä missään. Ruokaa oli jäljellä vaikka kuinka paljon.

Pesä toisensa jälkeen oli eloton. Ei yhtä ainutta henkiinjäänyttä. Mehiläisiä oli myös jostain kumman syystä aivan käsittämättömän vähän.

Avattuani ja purettuani kaikki pesät jouduin todistamaan täydellistä tuhoa. Yhtäkään yksilöä ei löytynyt hengissä. Pesät olivat päällisin puolin kunnossa. Ruokaa siis oli, eli nälkään eivät olleet kuolleet. Pakkaseen ei mehiläinen kuole, ellei yhdyskunta ole kutistunut liian pieneksi. Mitään taudin merkkejä en löytänyt sen paremmin mehiläisenraadoista kuin kennostoistakaan. Pesät myös tuoksuivat aivan terveiltä.

Olen vuosien mittaan opetellut, miltä eri asiat tuoksuvat ja oppinut luottamaan nenääni. Esim. koiran korvat tuoksuvat terveinä tietynlaiselta ja tulehtuneina aivan erilaisilta. Suosittelisin kaikille hajuaistin käytön lisäämistä. Eihän ihmisen nenä ole mitään verrattuna monenkin eläimen nenään, mutta ei se ihan viratonkaan uloke ole.

No niin. Oli aika vetää henkeä ja miettiä mikä meni pieleen, Harmitti aivan käsittämättömästi. Laitoin joukkotuhosta tilapäivityksen sosiaaliseen mediaankin, jossa alkoi tietenkin arvailu tuhon syystä. Siinä pohdittiin niin kemikaalien vaikutusta hyönteisiin kuin mehiläisten erilaisia sairauksiakin.

Lopulta muutaman päivän tuumailun jälkeen arvelen keksineeni syyn. Eikä syyllistä tarvitse kaukaa hakea. Kuten todettua, mehiläisiähän oli pesissä aivan liian vähän. Talvisinkin nuppiluvun kuuluisi olla sellaiset 20 000 tyyppiä per pesä ja näissä pesissä mehiläisiä oli ehkä muutamia satoja. Talvehtivia mehiläisiä ovat emo ja kesällä viimeisinä syntyneet työläiset. Raatoja penkoessani en ollut onnistunut löytämään yhtä ainutta emoa. Mitä siis oli tapahtunut?

Olin tilannut viime kesänä neljään pesään viidestä uudet kuningattaret (uudet emot). En ollut perehtynyt emon vaihtoon kunnolla, vaan luottanut liikaa näppituntumaan ja tuuriin. Nyt voin sanoa, että ajatus oli huonoin ikinä. Mikäli analyysini yhtään oikeaan osuu, hommassa on käynyt niin, että pesät eivät ole ottaneet uusia kuningattaria vastaan. Häälennolle (parittelulento) ei olo joko lähdetty ollenkaan, tai se on epäonnistunut. Kuningatar ei siis ole joko palannut pesään ollenkaan häälennon jälkeen, tai se on palannut hedelmöittymättömänä. Vaihtoehtoisesti vanha kuningatar on vetänyt uutta pataan ja kuollut sitten itse pois, vaikka teoriassa uuden pitäisi selvitä vanhasta. Nyt toki tiedän senkin, että minun tosiaan olisi pitänyt etsiä ne vanhat emot ja nitistää ne itse, jolloin uusilla emoilla olisi ollut kaikki valmiina. Pesissä ei siis oltu lisäännytty sitten vanhan emon. Loppukesällä ei ollut syntynyt enää uusia mehiläisiä ja vanhat olivat kuolleet pois.

No, hyvähän se on olla jälkiviisas. Joka tapauksessa taloudelliset tappiot ovat 1500€ (300€ per yhdyskunta) ja harmituksen määrä melkolailla rajaton. Lisäksi jäävät saamatta hunajan myyntitulot, joilla olen pyrkinyt rahoittamaan mehiläisten pitoa. Vaan itseäänhän tässä sopii syyttää. Ei muuta kuin oppikirja kauniiseen käteen ja tankkaamaan mehiläistarhausta, joka on ehkä vain hieman vaikeampaa kuin ydinfysiikka tai tähtitiede. Vaan lannistumaanhan ei ryhdytä. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Kotivara - Ruoka

Palaamme jälleen Huoltovarmuuskeskuksen ja Suomen Pelastusalan Keskusjärjestön laatiman esitteen pariin. Esite kysyy hyvin aiheellisesti: Onko kotonasi riittävästi ruokaa, jos et pääse kauppaan?

Arvelin ensin koota ruokavaraston laatikkoon viileään vinttiin, mutta esite ohjeistaa: "Kotivara ei ole erillinen hätävarasto, vaan tuotteita käytetään koko ajan. Kokoa mieleisesi kotivara sellaisista elintarvikkeista, joita käytät muutenkin." Totta. Mikäli ruokaa jemmaa vintille, käy helposti niin, että se vanhenee sinne. Kanat eivät varmaan pistäisi moista pahakseen, mutta jos aikoo pitää ruuan itselleen syömäkelpoisena, sitä on syytä "kierrättää". Aion siis ylläpitää nykyistä varastoa täydentämällä sitä sitä mukaa kun tuotteita tulee käytettyä.

Esite kysyy: "Mieti myös, kuinka voit valmistaa ruokaa sähkökatkon aikana."  Tästäpä ei ongelmaa muodostu. Valmistamme ruuan ihan tavallisena arkenakin puuhellalla, leivinuunissa, savustuspöntössä ja grillissä. Sähköliesikin talosta toistaiseksi löytyy, mutta sekin korvataan lähitulevaisuudessa kaasuliedellä.

Martat -lehti listaa numerossaan 6/2015 varalla kotona pidettäviä elintarvikkeita:

Liha-, kala- vihannes- ja hedelmäsäilykkeitä

Hankin säilykepunajuuria ja -kurkkua, tonnikalaa (voiko sitä enää ollenkaan ostaa hyvällä omallatunnolla?), herneitä, maissia, hernekeittoa, poronlihaa (äiti toi Lapista) sekä ruuanlaittoa varten tomaattimurskaa. Ostin myös säilykepersikoita, -ananasta ja -päärynöitä sekä hedelmäcoctailia.

Tulevaisuudessa pyrin siirtymään säilöttyjen tuotteidenkin osalta omavaraisuuteen. Toistaiseksi meillä ei vaan valitettavasti ole kelvollista kellaria, johon vihanneksia, kasviksia, juureksia, marjoja (hilloja) ja mehuja jemmaisi. Pakastimista tietenkin löytyy monenmoista.

Lastenruokaa

Tätä kohtaa en tajunnut. Miksi hankkia erikseen lastenruokia? Kertokaahan minullekin jos tiedätte syyn. Toki ymmärrän, jos kyseessä on esim. erikoisruokavalion juniori, mutta eipäkö peruspentu kulje ihan samoilla sapuskoilla kuin aikuisetkin jos nyt oletetaan että tuttipullovaiheesta olisi jo päästy yli?

Lastenruuat jäivät siis toistaiseksi hankkimatta. Saavat pärjätä samoilla kuin aikuisetkin mikäli sattuvat sijaitsemaan tällä tontilla siinä kohtaa kun tilannetta pukkaa päälle.

Näkkileipää, keksejä, riisikakkuja

















Hankin muroja, sipulikeittoaineksia, hapankorppuja, kaurahiutaleita, näkkäriä ja popcornia. Niin suurta kriisiä en onneksi ole kohdannut, että olisi tullut mieleen syödä riisikakkuja. Toki ymmärrän että lehden listaus on ehdotusluontoinen.

Herkkujen puolella satsasin kekseihin, vaniljakastikejauheeseen, taateleihin ja pikakahviin. Keksien säilyvyys näyttäisi olevan todella huono, Paketit hupenevat kaapista ja ihan vain varautumisen nimissä niitä pitää tietenkin ostaa lisää.

Nämä tuottteet hankittuani huomasin, että tämä varasto käy hyvin myös yllätysvieraisiin varautumiseen. Vaniljakastikkeelle löytyi käyttöä kun ovelle ilmestyi yllärikahvittelijoita. Pikakahvin jemmasin suoraan asekaappiin lukkojen taakse. Se oli sen hintaista tavaraa, että pussin avaamiseen vaaditaan jo jokin suuremman luokan kriisi.

Iskukuumennettua maitoa (UHT)

Suosituksista piittaamatta jätin tämän ostamatta. Lähinaapurissamme sijaitsee kaksi maitotilaa ja lasken kylmän rauhallisesti sen varaan, että mikäli kriisiä pukkaa, tarvitaan ko. tiloilla ylimääräisiä käsipareja. Työtä voinee sitten vaihtaa maitoon.

Pikariisiä, linssejä, pastaa, nuudeleita, pussikeittoja, valmiskastikkeita, kastikejauheita, muusijauhetta ja soijarouhetta

Tyydyin makaroniin, nuudeleihin, spagettiin, herneisiin ja muusijauheeseen. En ole toistaiseksi oppinut syömään linssejä enkä soijarouheesta tehtyä yhtäänmitään. Pussikeitot, valmiskastikkeet ja kastikejauheet (sitä vaniljakastikejauhetta lukuunottamatta) maistuvat pääosin niin järkyttäviltä, että olen valmis näkemään rajusti vaivaa ja keksimään lukuisasti korvaavaa syötävää välttyäkseni niiltä. Katson että ruokavarastoni pakastimessa sekä miehen kokkaustaidot pelastavat meidät pussikeitoilta.
Muusijauheestakin luovun heti kun taloon saadaan kellari, jossa saa perunat säilymään.

Pähkinöitä, siemeniä ja kuivattuja hedelmiä

Tuijottelin kaupassa aikani ko. tuotteiden hyllyjä, mutta en totta vieköön raaskinut ostaa mitään. Ihan käsittämättömän kallista kaikki! Nämä eivät kuitenkaan ole mitään eloonjäämisen kannalta ratkaisevia sapuskoja, joten jäin toistaiseksi odottelemaan varakkaampia aikoja.

Pullotettua vettä ja juotavaksi valmista mehua

En ostanut vettä. Peseytymistä varten meillä on saunalla pata ja saavi, jotka ovat aina täynnä. Juomavettä saa tarvittaessa tontin rajalta lammesta, lähellä sijaitsevasta järvestä tai niiden välissä olevasta lähteestä, joka pysyy sulana hurjimmilla pakkasillakin. Juomaveden saantiin liittyen harkitsen hankkivani lähinnä jonkun suodatinlaitteen, en vettä sinänsä. Mehuja löytyy tiivisteenä pakkasesta ja kuten todettua, lantrinkivettä on saatavilla. Mehujenkin osalta toivon joskus vielä saavani sen kellarin.

Herkkuja

Koska herkut säilyvät kaapissa vielä huonommin kuin keksit, en hankkinut niitä erikseen tätä tarkoitusta varten. Sitäpaitsi hunaja käy hätätilaherkusta.

Erityisruokavalioon sopivaa ruokaa

Meillä ei onneksi tällaiselle ole tarvetta. Kehottaisin kyllä huomioimaan erityisruokavalion poikkeusolosuhteisiin varautumisessa. Jos erityisruokavaliota tarvitseva joutuu syömään itselleen sopimatonta sapuskaa, hänestä tulee helposti niin huonokuntoinen ettei hänestä enää ole apua arjen pyörittämisessä ja poikkeustilanteen aiheuttamien lisähommien hoitamisessa. Ko. tilanteissa ei varmasti kaivata yhtään ylimääräistä passattavaa, joten tämä kohta on syytä ottaa vakavasti. Elämä on poikkeusolosuhteissa haastavaa, työlästä ja vaivalloista varsinkin jos tilanne on päällä pidempään, joten jokainen käsipari on syytä pitää toimivana.

Ruokaa lemmikkieläimille

Tässäpä tärkeä huomio. Monikaan nykyajan lemmikeistä ei enää "osaa" syödä kotiruokaa, eikä se välttämättä ole niille hyväksikään. Lisäksi jopa kotieläimillä on nykyään allergioita yms. rajoitteita ruuan suhteen. Meillä kaikkien eläimien ruuat ostetaan aina säkeittäin, joten minkään ei pitäisi loppua ihan justiinsa kesken. Koirille ja kissoille löytyy lisäksi pakkasesta teurasjätteistä tehtyä jauhelihaa.

Kesäaikaan pihalla elelevillä eläimillä ei ole hätäpäivää, vaikkei mikään yhteiskunnan keksimä palvelu pelaisi aikoihin. Ruohoa ja muuta kasvustoa sekä vettä on tarjolla yllin kyllin. Talvella varastossa on syytä pitää täydet säkit kaikkea tarpeellista.

Kaninpoikasia

Vihdoinkin! Ehdin jo kaiken toivon heittää, mutta nyt meillä on 9 kaninpoikasta yli puolen vuoden odottelun jälkeen!

Musta naaras pyöräytti poikueen. Kanin kantoaika on 30-31 vuorokautta. Noin kolmen viikon ikäisinä poikaset alkavat syödä kiinteää ravintoa. Pesästä ne pyörähtivät ulos muutamia päiviä sitten ja suunnistivat suoraan ruokakupille joten ilmeisesti ne ovat syntyneet noin 20. tammikuuta. Yksi poikasista on ns. pahnan pohjimmainen. Se on puolta pienempi muita, mutta kuitenkin ainakin tällä hetkellä elinvoimainen ja virkeä. Saapa nähdä onko siitä eläjäksi. Se näkyy tuossa ylemmässä kuvassa aivan alareunassa.

Tämä on siis meidän ensimmäinen kanipoikueemme. Pidin urosta naaraskanien kanssa samassa tarhassa jo loppukesästä ja syksyllä siirsin ne samaan vasikkakarsinaan navettaan. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan. Arvelin siinä kaiken toivon heittää ja koska uros tuntui ahdistelevan naaraita kaikessa muussa paitsi lisääntymismielessä, siirsin sen kanojen seuraksi kanalan puolelle. Olin kuullut hyviä kokemuksia kanojen ja kanien yhteiselosta ja meilläkin se onnistui ongelmitta.

Sitten kuitenkin alkuvuodesta huomasin, että musta naaras oli nyppinyt itsestään karvaa vatsapuolelta ja kyljistä. Laitoin tarjolle pesäntekomateriaalia ja jäin jännityksellä odottamaan. Muutaman viikon päästä pesänrakennuksen alkamisesta löysin kanilan lattialta puolikuolleen, pikkuruisen poikasen. Tuuppasin sen takaisin pesään kopin suuaukosta, uskaltamatta penkoa sen enempää. Parin päivän päästä sama poikanen löytyi taas pesän ulkopuolelta, tällä kertaa kuolleena. Jäin kuitenkin toivomaan että pesässä olisi lisää poikasia. Ehkä tuossa ulos kannetussa poikasessa oli jotain vialla. Emo hoksasi sen, kippasi sen pesästä ja päätti keskittyä elinkelpoisiin poikasiin.

Viime viikolla en saanut enää hillittyä itseäni, vaan menin penkomaan kanien pesäkoppiin. Ja kyllä! Siellä vikisi ja sätkytteli nippu pikkuruisia pitkäkorvia!

Kyllä se nyt niin on, että mikäli meillä jonakin päivänä kanipaistia syödään, niin ei se kyllä minun ansiotani ole. Ei ole minusta näitä päiviltä päästämään. Hienoa. Varsinaista omavaraisuutta. Taidanpa laittaa osan porukasta myyntiin ja kasvattaa vielä vähän oman lauman nuppilukua. Seuraava haaste onkin sitten tunnistaa niiden sukupuolet.