Bug-out bag

Mikä ihmeen bug-out bag? Kyseessä on valikoima välineitä, tarpeistoa, elintarvikkeita ja lääkkeitä, joilla selviytyy tarvittaessa 72 tunnin ajan. 72 tunniksi, eli 3 vuorokaudeksi repun sisältö on suunniteltu riittämään sitä silmällä pitäen, että viimeistään ko. ajassa pitäisi viranomaisten selviytyä paikalle auttamaan kansalaista hädässä.

Ajatus repusta on peräisin Korean sodan ajalta Yhdysvaltojen ilmavoimista, joissa lentäjillä oli käytössä bail-out bag (bail = viskain, viittaa lentokoneen heittoistuimeen) nopeita lähtöjä ja siirtymisiä varten. Tuolloin reput suunniteltiin yhtä lailla nopeaa paikalta haihtumista silmälläpitäen kuin myös sellaisia tilanteita varten, jolloin oli tarvetta antaa ensiapua tai muuten auttaa muita.

Muita nimityksiä bug-out bagille:

• BOB (Bug-Out Bag)
• 72-hour kit
• a Grab Bag
• a Battle Box
• PERK (a Personal Emergency Relocation Kit)
• a Go Bag
• a GOOD Bag (Get Out Of Dodge) =D
• INCH Bag (I'm Never Coming Home)
• QRB (Quick Run Bag)

Käsitteelle bug-out bag en löytänyt vakiintunutta suomennosta, mutta se kääntynee jotakuinkin pako/poistumisrepuksi. Ajatuksena on että repun sisällön avulla pystyy poistumaan mahdollisimman nopeasti katastrofialueelta ja pysyttelemään hengissä, olipa kyseessä sitten hurrikaani, metsäpalo, maanjäristys, tulva tai vaikka terrori-isku. Kevyimmillään reppu on "Get Me Home" -versio, jossa on säänmukaista vaatetusta, paperikartta, kompassi, vähän ruokaa ja vettä sekä hyvät kävelykengät. Repun varustus voi myös vaihdella sen mukaan minkälaiseen katastrofiin sen kanssa erityisesti varaudutaan tai minkälaisessa ympäristössä asutaan.





Reppu kantovälineenä toiminee hyvin suurkaupungissa. Jotkut säilyttävät reppua työpaikallaan tai autossa hankkiutuakseen sen avulla tarvittaessa kotiin. Sijoitumme itse suomalaisen haja-asutusalueen kauimmaisille laitamille ja ellemme ole kävelymatkan päässä kotoa, olemme käytännössä aina liikkeellä autolla. Päätimme siis koota tarvikkeet autoon. Silloin ne ovat mukana myös työpaikalla.

Ameriikan bug-out bagin sisältönä on Wikipedian mukaan useimmiten:

• Vettä. Kanada suosittelee varaamaan juomavettä 2 litraa/henkilö/päivä sekä toiset 2 litraa/henkilö/päivä ruuanlaittoon ja peseytymiseen. Muut maat suosittelevat isompia vesimääriä, joten tuo 2+2 litraa lienee minimi. Myös mahdollisten lemmikkieläinten mukanaolo tulee huomioida vedentarpeessa.
• Pilaantumattomia elintarvikkeita
• Vedenpuhdistustabletteja tai -välineitä
• Ruuanvalmistusvälineet
• Ensiapupakkaus
• Tulentekovälineet
• Katastrofisuunnitelma: Tiedot väestönsuojista ja suunnitelma poistumisreiteistä
• Selviytymisopas, johon on perehdytty etukäteen
• Kartta (paperinen)
• Yöpymistarvikkeet
• Sanitaatiotarvikkeet
• Säänmukainen vaatetus mukaanlukien UV-suojaus
• Makuupussi, huopa ja makuualusta
• Laavukangas/pressu (suojautumista ja veden keräämistä varten) ja vahvaa narua
• Henk.koht. lääkkeet
• Kopiot potilastiedoista
• Lemmikkien / lasten / vanhusten omat tarvikkeet
• Paristokäyttöinen radio
• Taskulamppu ja valotikkuja
• Käteistä
• Henkilöllisyysasiakirjat (passi ja/tai ajokortti)
• Taittoveitsi, monitoimityökalu ja monitoimilinkkuveitsi
• Ilmastointiteippiä
• Rautalankaa sitomiseen ja ansapyyntiin
• Kompassi
• Ase ja ammuksia
• Ritsa, ilmakivääri tai puhallusputki pienriistan metsästykseen
• Onkisetti
• Merkinantopeili
• Merkinantopilli
• Kumiletkua
• Vatsalääkkeitä ruuansulatushäiriöihin

Kaiken muun ymmärsin, mutta tuon kumiletkun tarkoitus jäi hahmottumatta. Huomattava osa varustuksesta näyttääkin löytyvän jo "All You Need" -käsilaukustani, mutta esim. yöpymis- ja ruuanlaittovälineet tulee lisätä kuormaan.

Ja koska savossa ympäristö sekä potentiaaliset mahdollisuudet ja uhat poikkeavat osittain Ameriikan vastaavista, aionkin kasata itselleni bug-out bagista Savo-version.





Tämän jutun tekstin kääntelin vapaasti Wikipedian bug-out bagia koskevasta julkaisusta (https://en.wikipedia.org/wiki/Bug-out_bag). Kyseessä ei ole ko. jutun suora käännös. Myös kuvat ovat peräisin intternetistä.

Kääpiä keräämässä

Enpä olisi arvannut, että kiinnostukseni taulan valmistamiseen johtaa siihen, että päädyn hiihtämään. Vaan jotta taulaa saisi valmistettua, on löydettävä taulakääpiä. Taulakäävät taasen kasvavat liiasta vedestä kärsivissä rantakoivikoissa, josta pääsemmekin tähän aikaan vuodesta siihen tosiasiaan, että sukset olisi kaivettava esille.

Olin jo lähettää miehen käävänhakureissulle koska arvelin että kenenkään hermot eivät kestä sitä että minä kampean suksille. Olen viimeksi hiihtänyt vuonna 2002 armeijassa, eivätkä ne muistot ole sittemmin herättäneet ihmeemmin hiihtohaluja. Vaan niinpä vain sai mies minut jotenkin houkuteltua mukaan. En vieläkään ole ihan varma kuinka se tapahtui, mutta hän onnistui omaan maltilliseen tyyliinsä jotenkin keplottelemaan minut suksille, kaivettuaan läntisen naapurivaltiomme armeijan kaluston esiin ja säädettyään minulle sauvat ja suksien siteet kohdilleen. Olin siis suksilla. Ei muuta kuin menoksi. Etukäteen oli sovittuna, että tahti pidetään rauhallisena, matka lyhyenä, eikä minun tarvitse mennä sekoilemaan suksineni vitelikköön / pusikkoon / rinteisiin / muunlaiseen vaikeaan maastoon.

Talomme sijaitsee pienellä kummulla, joten liikkeellelähtö oli rivakampi kuin olisi ollut suotavaa. Ehdin karjuen laskea holtittomasti parikymmentä metriä ja sitten olinkin jo pyrstölläni penkassa. Siinä sitä oltiin katollaan lammasaitauksen luona ja voisin vaikka vannoa että lampaat pidättelivät naurua. Onneksi mies oli suunnitellut kääpäjahtireitin amatöörin taidottomuuden huomioon ottaen ja tuo suistuminen jäikin vastoin kaikkia odotuksia päivän ainoaksi.

Aurinko paistoi täydeltä terältä ja hanki hohti, joten mikäs siinä lopulta oli hiihdellessä. Ylitimme pellon ja laskeuduimme lammen jäälle syynäämän rantakoivikkoa. Tai mies syynäsi. Minä jouduin kohdistamaan kaiken energiani ja keskittymiskykyni suksilla etenemiseen.

Ensimmäinen iloinen löytö oli saukon jäljet. Saukko oli tepastellut lampeen laskevalla purolla ja kaivellut rantahetteikössä. Ilmeisesti se pääsee jostain lammen jään allekin, koska hetteiköstä löytyi pienen hauen pää.

Ja niin vaan löytyi kääpiäkin. Taulan tekoon tarvitaan tietenkin nimenomaan taulakääpiä. Käävän irrottamiseen on hyvä tietää hommaa helpottava niksi: Kääpää ei tule yrittää irti ylhäältä alaspäin painamalla/taittamalla, koska sen päällä voi suurin piirtein seistä ilman että kääpä irtoaa. Sen sijaan kääpää tulee kopauttaa alareunastaan ylöspäin. Siten se rapsahtaa irti helposti.

Lopulta minäkin päädyin vitelikköön kääpiä ihmettelemään – ihan vapaaehtoisesti. Paluumatka sujui yhtä leppoisaan tahtiin kuin koko päivän hiihtelyt ja reissu oli niin sopivan mittainen, rauhallinen ja amatöörille soveltuva että saatan hiihtää vielä joskus toistekin vaikka ihan vain nähdäkseni saukon varpaanjälkiä. Täytyy vain olla tyytyväinen siihen tilanteeseen, että proteiini kasvaa omassa pihassa. Mikäli henkiinjääminen olisi talvella metsästämisen varassa, olisin taatusti kylän ensimmäinen vainaja.

Mikäli kääpien kerääminen kiinnostaa, muistathan pyytää hommaan maanomistajan luvan. Kääpien kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksien piiriin.

Hanhia

Hanhien hankintaa aloimme harkita siinä vaiheessa kun totesimme, ettei meistä kumpikaan juurikaan pidä ankanmunien tai -lihan mausta. Ajatuksena oli siis luopua ankoista ja hankkia niiden tilalle hanhia. Meillä ei kummallakaan ole aiempaa kokemusta hanhista ja moni aikomuksistamme kuullut ehtikin varoitella että nämä ne vasta ovat ilkeää porukkaa: suhisevat, nokkivat ja hyökkäävät silmille. No, koskapa samanlaisia varoituksia kuului aikanaan kalkkunoiden hankinnan yhteydessä, päätimme jälleen viitata kintaalla moisille "tiedoille" ja hankkia hanhia - kävi miten kävi.

Hanhien löytymisen kanssa meillä kävi tuuri. Hyvin pian hankintapäätöksen jälkeen tuli Naamakirjan hanhiryhmässä vastaan ilmoitus, jossa uutta kotia etsivät nuori naaraskolmikko. Saimme onneksemme ostaa ne ja pian meillä olikin uusia räpyläjalkoja pihassa. Ja nimenomaan pihassa, eikä tallissa sisällä kuten suunnitelma oli. Ei meinaan tarvinnut moneksi sekunniksi selkäänsä kääntää kun koko porukka hankkiutui omatoimisesti ulos karsinastaan ja suoraan pihalle. Ovat näemmä selvästi rohkeampia ja pystyvämpiä kuin pikkuiset ankat. On tässä vielä opettelemista.

Onneksi nämä yksilöt ovat myös hyvin kesyjä. Kävimme melko vaivattomasti poimimassa hangessa töröttävät siivekkäät takaisin rajatulle elinalueelle. Hanhi kainalossa tuli huomattua että nämä ovat myös erittäin vahvoja lintuja - ja paljon suurempia kuin olin kuvitellut. Mutta toistaiseksi ainakin hyvin ystävällisiä. Suhinoita saimme osaksemme kun purimme heitä kuljetuslaatikoista uuteen karsinaansa. Nokkimista tai minkäänlaista silmille hyppimistä ei ainakaan vielä ole ollut. Saapa nähdä kun kotiutuvat paremmin ja tutustuvat meihin. Nyt ovat ehkä vielä hieman arkoja uudessa ympäristössä ja uusien ihmisten keskellä. Edellisen omistajan mukaan hanhet oppivat tunnistamaan omat ihmisensä ja ovatkin kiukkuisia vain vieraille. Jännä nähdä kuinka käy.

Hanhia on käytetty kotieläiminä jo 4000 vuotta. Useimmat kesyhanhet polveutuvat eurooppalaisesta merihanhesta, osa taas aasialaisesta joutsenhanhesta eli kyhmyhanhesta. Hanhia jalostettaessa on valittu mahdollisimman suuria yksilöitä, minkä vuoksi kesyhanhi voi painaa jopa 10 kiloa, kun taas sen kantamuoto merihanhi painaa vain nelisen kiloa. Tämä on vaikuttanut hanhien ruumiinrakenteeseen. Siinä missä villihanhien takapää on vaakasuora ja ohut, kesyhanhien takapäähän kertyy runsaasti rasvaa, mikä pakottaa linnun liikkumaan enemmän suorassa asennossa. Tämä takapainoisuus myös estää kesyjä hanhia lentämästä (Wikipedia). Voinemme siis luottaa siihen että vaikka maisemaan ilmestyisi peukalon mittainen poika hamsterinsa kanssa, nämä hanhet tulevat pysymään tarhassaan.

Monilla ihmisillä vaikuttaa tulevan hanhista mieleen hanhenmaksa(pallerot). Ilmeisesti kansallissankarimme Uuno Turhapuro on onnistunut tuomaan tämän ruokalajin tiettyjen sukupolvien tietoisuuteen. Hanhia on pidetty aikojen saatossa kotieläiminä lihan, munien ja höyhenten vuoksi. Hanhenmaksa taasen on hyvinkin kyseenalainen herkku ainakin jos se on peräisin maksaa tuottavilta hanhitiloilta. Niissä paikoissa hanhia pakkoruokitaan ennen teurastusta jotta maksa kasvaisi suuremmaksi.

Nykyään hanhia on niin harvalla, että suurin osa suomalaisista on tuskin elävää hanhea nähnyt muualla kuin kotieläinpuistoissa. Niinpä meilläkään ei hanhista aiempaa kokemusta ole päässyt mistään kertymään. Ankkojen kanssa ovat räpyläjalkaisille yhteiset tavat tulleet tutuiksi, joten eiköhän hanhien kanssakin pärjätä. Nyt vain uroshanhi hakuun että saataisiin pikkuisia hanhia kesäksi. Nämä yksilöt kun kuulema ovat ainakin kovia hautomaan.

Kanien muutto

Viimeiset 1,5 vuotta kanien kanssa on opettanut paljon. Minulla ei lapsuusvuosien kanikavalkadissani ollut kuin yksi valitettavan lyhytikäinen uroskani, joten en ole oikein ollut selvillä kanien sukupuolieroista. Toki nytkin on epäilemättä vaikutusta myös yksilöiden ominaisuuksilla, mutta on kuulkaa kaneissakin melkoinen ero siinä, onko kyseessä uros- vai naarasyksilö.

Sen huomasi eritoten kesän aikana kun kanit olivat ulkona. Tyttökanit karkasivat neljästi kesän aikana. Poika ei kertaakaan. Nuiden karkailujen seurauksena navetassa temmeltää nyt 10 reipasta, mutta ehkä hieman ennalta suunnittelematonta poikasta. Tyttökanit myös panikoivat milloin mistäkin rapsahduksesta. Poika katseli luottavaisen rauhallisesti niin kanitarhaan murtautunutta lammasta kuin naapurin karjuvaa koiraakin.

Eroavaisuudet tulivat kuitenkin ehkä selvimmin ilmi syksyllä, kun kanit oli määrä siirtää talvehtimaan sisätiloihin.

Kanien pyydystäminen ja navettaan siirtäminen etenee seuraanvanlaisesti:

Poikakani:

1. Aseta haavi kanin tarhaan niin, että kani pääsee siihen hyppäämään (täysin vapaaehtoisesti, ilman minkäänlaista "syöttiä" tai ahdistelua).
2. Koppaa kani kainaloon ja lompsi kaikessa rauhassa navetalle.
3. Vapauta kani.
4. Seuraile kun kani tsekkaa paikat, käy kakalla ja ryhtyy syömään.
5. Valmis.

Tyttökanit:

1. Varustaudu homman paksuilla nahkahanskoilla ja pitkähihaisella takilla.
2. Heilu haavin kanssa tovi kanitarhassa. Totea ettei kanien kiinni saaminen onnistu ilman apuvoimia. Nouda mies avuksi.
3. Luo kiinniottostrategia.
4. Heilu heikkopäisenä pitkin tarhaa sinne tänne sinkoilevien kanien perässä.
5. Haavin osuttua kanin mökin nurkkaan paikkaa revennyt haavi.
6. Käy juomassa ja vaihtamassa kuiva t-paita.
7. Onnistut saamaan toisen kaneista satimeen. Nosta rimpuileva ja hyperventiloiva kani pakko-otteeseen syliin.
8. Kipitä rimpuileva ja sätkivä kani kainalossa navetalle.
9. Vapauta kani.
10. Hiippaile ulos jotta panikoiva kani lakkaisi syöksymästä päistikkaa pitkin karsinaa.
11. Totea vahingot ja käy puhdistamassa ja paikkaamassa raapimishaavat ranteistasi.
12. Hiivi pari viikkoa navetassa kuin joulutonttu ettet säikyttäisi lisää edelleen laajennein pupillein karsinassa poukkoilevia elikoita.
13. Tilanne saattaa olla rauhoittumaan päin parin viikon kuluessa.

Mikäli joku arvelee, että kaneissa olisi vielä kesyttämisen varaa, hän on epäilemättä oikeassa. En vain halua muokata lemmikkejä tulevasta sapuskastani. Tyydyn siis puolivillien ja vauhkojen elikoiden kanssa taistelemiseen.

Kevään ulos siirtymisiä odotellessa.

Viidesti laukeava

Isäni tekee meille joka vuosi muutaman hiirenloukun. En osaa sanoa mistä malli on peräisin, mutta sitä näkyy toisinaan esim. kotiseutu- ja maatalousmuseoissa. Se on huomattavan hyvin toimiva ratkaisu nykyisiin kaupallisiin malleihin verrattuna. Teolliset yhden hiiren loukut räpsivät sormille jo viritysvaiheessa, syöttiä ei saa pysymään paikallaan millään ja jos sen saa pysymään paikallaan, sen pystyy varastamaan loukusta loukkua laukaisematta.

Nuo kaupalliset loukut ovat useimmiten myös niin keveitä, että niissä hengestään kamppaileva jyrsijä pomppii loukku mukanaan metritolkulla pitkin komeron tai kaapin pohjaa ja seiniä. Loukut on siis sidottava narulla kiinni varsinkin jos hiirellä on mitään mahdollisuuksia kompuroida niiden kanssa jonnekin sokkelin rakoseen.

Koska on aina yhtä mieltä ylentävää herätä aamuyön tunteina kuuntelemaan kaupallisessa loukussa teutaroivan hiiren kuolinkamppailua, arvostan suuresti tätä äänetöntä tappajaa, joka kaiken lisäksi yhden hiiren listittyään tappaa vielä ihan niin monta kuin on reikiä viitsinyt kakkosvitoseen porata. Tämä myös löytyy tasan niiltä sijoiltaan hiirivainajan kera, johon sen alunperin asetit.

Loukku toimii siten, että sopivankokoisen kolon pohjalla on syötti, jota hiiri lähtee tavoittelemaan. Hiiren ja syötin välissä on hyvin viattoman näköinen lankapari, jonka nälkäinen hiiri jyrsiin poikki. Lanka kuitenkin vapauttaa jousen, joka kiskaisee ylös silmukan. Jousi on sen verran topakkaa tekoa, että hiireltä on henki pois alta aikayksikön kun silmukka puristuu reijän yläreunaa vasten.

Jousina toimivat kertaalleen putken ympärille väännetyt polkupyöränpinnat, jotka on lähtöpäästään upotettu puuhun. Vapaasta päästään ne on hieman taitettu ylös, jotta silmukka ei lipsahda irti jousesta. Reijän halkaisija on 35mm. Hieman päärynänmuotoiseksi hitsattu silmukka on kierretty rautalangasta. Viritystyökaluille on oma paikkansa loukun reunassa,

Loukku edestä: Jousi on pingotettu ala-asentoon langan avulla. Lanka kulkee silmukkana loukun läpi koko loukun korkeudelta pitäen jousen alhaalla/vireessä ja silmukan paikallaan kolon kohdalla. Jokaisen reijän yläpuolella on naula, joka pitää silmukan tallessa ja paikallaan jos ei heti tule virittäneeksi lauennutta loukkua uudelleen. Hiirenmentävää 35mm:n reikää porattaessa tulee huomioida se, että jousen lähtöpäähän jää tarpeeksi puuta. Jousi kun ei selviydy hommastaan jos sen pää kurkkaa loukun hiirireijän katosta.

Tästä uuden uutukaisesta yksilöstä puuttuvat vielä syötit. Ne pudotetaan kolon pohjalle. Kuivat syötit pitävät loukun puhtaana, eivätkä lähde pilaantumaan. Esim. kaurahiutaleet tai pähkinät toimivat hyvin.

Loukun mukana saan aina myös loukun virittämiseen tarvittavat työkalut. Naula pitää jousen ala-asennossa ja silmukan reijän kohdalla kun uutta lankaa solmitaan paikalleen. Tällöin silmukka painetaan niin alas, että sen alareuna tulee näkyviin loukun pohjasta. Naula asetetaan silmukan läpi, jolloin naula lukittuu pohjaa vasten pitäen silmukan ala-asennossa. Neulaksi muotoillun rautalangan avulla langan saa pujotettua paikalleen reijistään loukun läpi.

Loukku päältä: Kakkosvitosen pitkälle sivulle on kiinnitetty paikalleen liimattujen välilistojen avulla ns. etupaneeli. Reikien kohdalle tulevat silmukat asettuvat kakkosvitosen ja etupaneelin väliin. Listanpätkät pitävät rautalankasilmukat reikien kohdalla. Loukun vireessä pitäville langoille on porattu omat läpivientinsä.

Pohjaan kirjoitettu ohjeistus kertoo, että jousi on sen verran vahvaa tekoa, ettei lanka ei pysy paikallaan tavallisella umpisolmulla. Ensimmäinen solmu kannattaa tehdä niin, että vie langan päät kahdesti keskenään ristiin. Eli ikäänkuin tuplaa tavallisen solmun horisontaalisesti. Tuplasolmun päälle voi sitten laittaa ihan tavallisen solmun. Langaksi on turha viritellä mitään ompelulankaa. Sellainen on liian heikkoa tekoa. Kalastajanlanka tai karhulanka selviytyvät parhaiten tästä hommasta.

Ja sitten ei muuta kuin loukku paikalleen. Ainakin meidän vanhassa talossamme loukulle riittää hommia niin vanhan navetan eläinsuojissa kuin ihan tuvan puolellakin, koska kissoja ja pystykorvaa ei voi päästää hiirijahtiin esim. kanilaan tai kellariin.

Tällaisessa loukussa on sekin hyvä puoli, että siihen eivät tuvan puolella elelevät elikot tai ihmispennut satuta itseään. Kaupalliset loukut räpsähtävät helposti kissan tai koiran kynsille/kuonolle tai lapsen sormille mutta tätä voi vaikka kuljetella pitkin tupaa ja ainoa tapahtunut vahinko on pitkin huushollia putoilevat syötit. Hiiret tosin saattavat hävitä loukusta omia aikojaan mikäli koirilla tai kissoilla on loukulle pääsy.

Hiiren saa loukusta pois painamalla jousta alaspäin. Näin silmukka laskeutuu alas ja hiiren kaula vapautuu silmukasta. Sitten sen voikin hännästä nostamalla nakata kanalan puolelle jatkojalostumaan.

Venäjänajokoira Olga

Yksi laumamme jäsenistä on venäjänajokoira Olga. 

Wikipedia kertoo rodun historiasta: "1800-luvulla Suomeen tuotiin venäläisiä ajokoiria, jolloin ne tunnettiin kostrooman ajokoirina, mutta niiden kasvatus aloitettiin vasta 1960-luvulla. Venäjällä on käytetty metsällä ajavia koiria jo kauan ja ajokoiria käytettiin aluksi vinttikoirien apuna ajamaan petoeläin tappoetäisyydelle. Venäjänajokoira polveutuu luultavimmin suoraan tataarien ajokoirista eli sen jalostuksessa ei ole käytetty muita rotuja. 1900-luvulla rotu oli hävitä ensimmäisen maailmansodan jalkoihin, mutta rodun jalostus jatkui määrätietoisesti sodan myllerrysten jälkeen. Ennen venäjänajokoira oli pääasiassa ajuekoira susien ja kettujen pyyntiin, mutta nykyisin sitä käytetään metsällä jäniksen ja ketun ajoon perinteiseen mies ja koira -tyyliin."

Jäniskoiraksi Olgakin on tähän taloon hankittu. Se on vielä nuori koira ja opettelee tavoille vanhan suomenajokoiran vanavedessä. Olen itse saapunut tähän taloon vasta Olgan jälkeen ja suhtauduin mopseineni kieltämättä hieman epäluuloisesti isoihin työkoiriin. Olga on karsinut minusta epäluulot näiden parin vuoden aikana olemattomiin. Kuinka voikaan puhdasverinen metsästyskoira olla niin sympaattinen tapaus, ystävällisyyden ruumiillistuma ja kertakaikkiaan hyvä tyyppi!

"Venäjänajokoira on alkukantainen rotu, hieman sutta muistuttava metsästyskoira. Se on keskikokoa suurempi, nartut 55–65 cm ja urokset 58–68 cm, voimakasrakenteinen, korkeajalkainen ja hieman korkeuttaan pidempi. Venäjänajokoiralla on selvä sukupuolileima. Sillä on tummanruskeat tarkkaavaiset silmät, riippuvat, kolmionmuotoiset korvat, ja häntä on tyvestä paksu, mutta ohenee kärkeä kohti ja se ei nouse selkälinjan yläpuolelle. Venäjänajokoiran aluskarva on tuuheaa, ja peitinkarva on lyhyttä päässä, jaloissa ja korvissa, muualla keskipitkää. Väreinä ruskean eri sävyt ja selässä voi olla tummempi satula.Varpaiden välissä sillä on ns "räpylät" joiden avulla se ei vajoa hankeen.

Venäläisiä koiria on kahta rotua, kirjava ja ruskea, joista kirjava on syntynyt risteyttämällä venäjänajokoiria englanninkettukoirien kanssa. Pohjaväriltään se on valkoinen musta-beigein, harmaa-beigein tai parkinruskea-beigein laikuin. Rotua ei saa risteyttää ruskean venäjänajokoiran kanssa."

Meillä ei ole ollut tapana käydä koiranäyttelyissä tai kokeissa ajokoirien kanssa ja tämänrotuisiin koiriin törmää aniharvoin missään sattumalta. Näkemykseni venäjänajokoirasta, sen luonteesta yms. perustuvatkin siis puhtaasti tämän yksilön näyttöihin.

Mutta ne näytöt ovatkin sitten vahvoja. Otus on kuin ihmisen mieli. Tottakai se tilaisuuden tullen häipyy horisonttiin, mutta silloin kyseessä on ominaisuus, eikä vika. Minkäs teet kun nenä vie mennessään. "Rauhallinen, hyvähermoinen ja tasapainoinen venäjänajokoira on helposti koulutettavissa ja sopii metsästyksen lisäksi moneen muuhunkin harrastukseen, kuten jäljestykseen ja tokoon."

Olga suhtautuu myös äärimmäisen ystävällisesti esim. kissoihin. Sen paras kaveri tuntuu olevan kissamme Verna, jonka kanssa se usein nukkuu kylki kyljessä. Karanneen kanan Olga tosin nappasi pihalta kuljeksimasta. Minkäs metsästyskoira luonteelleen mahtaa. Uusimpana haasteena Olgan elämässä ovat olleet viime kesänä hankitut kanit. Olga ei meinaa erottaa villiä pitkäkorvaa kesystä. Metsästämme usein kotimme lähimaastossa ja Olga on käyty kerran jos toisenkin hätistelemästä kanitarhalta haukkumasta. Onhan siinä kyllä logiikka: Miksi lähteä merta edemmäs kalaan jos "jäniksiä" löytyy omalta pihaltakin.

Kotona Olga on hyvin rauhallinen. Hötkyilyä aiheuttaa ainoastaan tutkapannan tai aseen esille kaivaminen. Koira on oppinut että silloin tiedossa on jänöjahti, eikä mikään tässä maailmassa ole niin riemukasta! Mikäli aseita aiotaan käsitellä muuten kuin metsälle lähdettäessä (esim. huoltotyöt), ajokoirat ja pystykorva on syytä viedä ensin ulos. Muuten siitä hillumisesta ja seinille kiipeilystä ei tule loppua ei sitten millään. 

"Venäjänajokoira tarvitsee paljon liikuntaa ja aktiviteettia, mutta hyvin sopeutuvana koirana se soveltuu jopa kaupunkiasuntoon, kunhan sen riittävästä liikuttamisesta huolehditaan. Venäjänajokoiran temperamentti ja kestävyys tulevat hyvin ilmi metsällä, muuten se on lempeä. Älykkäänä koirana venäjänajokoiraa pidetään helpommin koulutettavana kuin muita jäniksen/ketun ajajia, ja se on monipuolinen koira, jolla on luontainen taipumus niin jäniksen, ketun kuin supikoirankin ajoon. Venäjänajokoira on myös haukkunut karhuja ilman, että sitä olisi siihen erikseen opetettu tai kehotettu."

Olga osaa onneksi myös antaa periksi. Kun se on kerryttänyt matkamittariin jahtipäivän aikana noin 90km, eikä jäniksiä tai muuta jännää enää löydy, se hyppää mieluusti lämpimään autoon. Moni muu koira ajaa itsensä aivan piippuun kun vietti vie eikä tolkkua ole suotu. Pienpedot eivät näytä Olgaa kiinnostavan ainakaan toistaiseksi millään lailla. Se jättää supit pystykorvan riemuksi ja oikaisee mieluummin jäniksen perään. Karhun kanssa emme ole onneksi kohdanneetkaan.

Olga on myös sosiaalisuudessaan ja pitkäpinnaisuudessaan omaa luokkaansa. Kun sovittelimme uusperheemme jäseniä saman katon alle, Olga otti oikopäätä ja mitä suurimmalla ystävällisyydellä vastaan jopa mopsit. Ja se on kuulkaa melko paljon se. Hötkyilevä ja innokas mopsi ei ole kovinkaan monen työkoiran mielestä se kaikkein puoleensavetävin kaveri. Esim. sekarotuisen pystykorvamme kanssa neuvottelimme 1,5 VUOTTA, ennen kuin se antoi periksi, huokaisi ja suvaitsi sietää pienet pallopäät porukassaan. Sitkeys palkittiin kuitenkin tässäkin. Mielestäni liian moni antaa periksi jos toisilleen vieraat koirat tai kissat eivät heti ensi silmäyksellä hyväksy toisiaan. Rauhanomainen yhteiselo voidaan saavuttaa, mutta työtä, pitkää pinnaa ja kekseliäisyyttä sopeutusprojekti saattaa monessakin tapauksessa vaatia.

Laumaamme kuuluu myös jo iäkäs suomenajokoira. En tiedä siitäkään koirasta rotuna niin paljon, että osaisin tehdä vertailuja muuta kuin yksilötasolla, mutta ainakin meidän tapauksessamme venäjänajokoira on huomattavasti enemmän "tolkun otus". Suomenajokoiran turkki on surkea esitys venäjänajokoiran turkkiin verrattuna. Suomalainen on myös taipuvainen draamailemaan ja varastamaan ihan eri mittakaavassa kuin venäläinen. 

Jos iltalenkille erehtyy lähtemään samoihin aikoihin kuin jänikset lähtevät päiväpiiloistaan, saattaa päätyä todistamaan hillitöntä näytelmää. Mikäli ajokoiran näkökenttään tai nenän tuntumaan ilmaantuu jänis, eikä sen perään ole hihnan päästä pääsyä, alkaa sen sortin yläpystyn hyppiminen, kiekuminen, kiljuminen ja volina että siellä narun toisessa päässä saa tehdä kaikkensa ankkurin ominaisuudessa. Tietoisuus siitä, että aivan lähellä on jänis, saa Olgan hyppimään tasajalkaa ilmaan ja mekkaloimaan siihen malliin että taajamassa joku varmaan soittaisi poliisit. Eikä siinä paljon järjen puhuminen auta. Ainoa keino on odotella hepulin laantumista ja yrittää pysyä itse pystyssä. Ei ole kerta eikä muutama kun talvikeleillä on kynnetty tien pintaa tai sukellettu hankeen äkkiä maisemaan ilmestyneen jäniksen nostatettua vietit pintaan.

Olgan elämän suurin tragedia on se, että se on kovin allerginen melkein kaikelle. Surkuhupaisinta on se, että se on erittäin allerginen - jäniksille. Sen ruokinta onkin siis tarkkuuslaji ja aina on pyrittävä huolehtimaan ettei se esim. onnistuisi juoksemaan jänistä kiinni. Silloinhan saalis syödään sen siliän tien ja seurauksena on monen viikon raapiminen ja rapsuttelu sekä pahimmassa tapauksessa kortisonikuuri.

Kuten ruokinnassakin, myös äänenkäytön osalta tulee Olgan kanssa olla hyvin tarkka. Olga on kovin arka sille, että volyymit nousevat. Tuleepa sitten komennettua kissaa, toista koiraa tai mitä tahansa elollista olentoa, Olga menee aina surkeaksi ja tulee pyytämään varmuuden vuoksi anteeksi meuhkaajalta - jos se kovasti sanominen sittenkin olisi sattunut olemaan hänen vikansa. Ja käänteisesti: Olgan saa tekemään mitä tahansa sille opetettua kun nätisti pyytää ja iloisesti kannustaa. Äänensävyt ovat aivan ratkaisevassa asemassa Olgan ohjeistamisessa. Ajokoiraksi Olga on yllättävän miellyttämishaluinen.

Jos minun pitäisi suositella ajokoiraa ihmiselle, joka miettii eri ajokoirarotujen välillä, suosittelisin ehdottomasti venäjänajokoiraa. Kotona rauhallinen, kaikille ystävällinen, aina iloinen ja hyväntuulinen - ja metsässä asiansa osaava otus.

Parsiminen

Vanhan talon asukkaana osaa antaa arvoa kunnon villavaatteille. Villasukat ovat omasta mielestäni ne, joiden ansiosta ylipäätään jää henkiin. Villapaidat ja kintaat tulevat hyvänä kakkosena. Jotakuinkin ympärivuotinen villasukkien käyttö laittaa sukat koville, eikä reikien ilmaantumiselta vältytä. Myös kotioloissa käytettävät kintaat päätyvät ulkotöissä tiukkojen tilanteiden eteen ja rikkoutuvat ennemmin tai myöhemmin. Mitäänhän ei yhden rikkoutumisen takia pois heitetä. On siis syytä osata parsia. Tässä minun versioni.

Ilman kunnon villalankaa ja parsinneulaa ei koko hommasta kannata haaveillakaan. Ompeluneulalla ei näissä hommissa tee mitään. www.taito.fi neuvoo valitsemaan tekokuidulla vahvistettua villalankaa. Minä olen parsinut aina ihan perus villalangalla ja hyvä on tullut. Lanka kannattaa pujottaa neulaan kaksinkertaisena. Silloin paikasta tulee vahvempi.

Käsityöharrastajilla on käytössä ns. parsimissieni, joka pujotetaan parsittavan kohteen alle. Sieni on ikäänkuin "tyyny", jonka päälle paikka on helppo kursia. Nähdäkseni suurinpiirtein saman asian ajaa vasen käsi (olettaen että parsija sattuu olemaan oikeakätinen). Kuvien parsittava kohde on kinnasparin vasemmanpuoleinen yksilö, jonka oikeanpuoleista on parsittu jo monesti. Kintaat ovat olleet minulla käytössä reilut 15 vuotta. Mikäli olisin kipannut ne roskiin ensimmäisen reijän ilmaannuttua, ne olisivat maanneet kaatopaikalla ja toistakymmentä vuotta. Mitä järkeä siinä nyt olisi.

Taiteellisempaa silmää saattaa rasittaa tapani parsia ihan kaikki parsittava tuolla samalla langalla. Itse näen että tärkeämpää kuin värien mätsääminen, on se että kintaat yms. ovat ehjiä. Pihatöissä välttää epäedustavampikin pukine.

www.taito.fi ohjeistaa purkamaan reikäkohdan tasaiseksi neliöksi. Ovat sitä mieltä että se helpottaa hommaa. En ole nähnyt moista tarpeelliseksi. Pieteetillä parsimiseen suhtautuva taito.fi on myös sitä mieltä, että parsimisalueen ympärille tulisi ommella neliö poimien kaikki silmukat mukaan. Tämän pitäisi estää uusien reikien muodostumista paikatun reijän ympärille. Itse olen vain aloittanut parsimisen hiukan reijän ulkopuolelta, eikä uusia reikiä ole paikattujen viereen ilmaantunut.

Pujotan siis neulan hieman reijän ulkopuolelle joka toisen silmukan yli, joka toisen ali.

Sitten pujottelen langoista edestakaisin pitkittäissuuntaisen loimen. Jokaista silmukkaketjua reijän kohdalla korvaa pitkittäissuuntainen lankapari. Lanka kannattaa tuoda reilusti parsimiskohdan yli kummastakin päästä.

Sen jälkeen lankaa pujotellaan vaakasuunnassa edestakaisin. Jälleen joka toisen silmukan tai loimilangan yli, joka toisen ali. Ja jälleen käydään kääntymässä reilusti parsimiskohdan ulkopuolella.

Näin reijän paikalle muodostuu ristikko.

Kun parsimiskohta on käyty näin läpi kahteen suuntaan pujottelemalla on lopputuloksena jälleen ehjä neuleen pinta. Lankojen päät kannattaa pujottaa nurjalle puolelle ja päättää sinne. Mitään solmuja ei tarvitse ruveta tekemään. Sen kun vain katkaisee langat kun on ne pätkän matkaa ehjälle aluelle pujotellut.

Kyseessä ei varmaankaan ole maailman kaunein paikka, mutta käytännöllinen se on. Käyttämäni tuplalangan seurauksena neuleessa tuntuu tovin aikaa kohouma (esim. sukan pohjassa), mutta se tasottuu nopeasti ja pysyy kauemmin ehjänä kuin yhdellä langalla tehty paikka.

Parsimalla lisää villaneuleiden käyttöikää helposti vuosia ja taas vuosia. Itse parsiminen vaatii hieman harjoittelua, mutta on itse asiassa suorastaan mukavaa puuhaa kun siihen oppii. Mitä parhainta parsiminen on paikassa, jossa joka tapauksessa joutuu odottamaan paikallaan. Esim. juna- tai laivamatka mahdollistaa keskittymisen parsimiseen sen sijaan että pläräisi naamakirjaa tai nettiä.