Viiriäisiä

Jokin Facebookin lukuisista elikkoharrastusryhmistä leväytti alkukeväästä eteeni mahdollisuuden hankkia viiriäisten siitosmunia. Olin parisen vuotta sitten tavannut Kuopion torilla miehen, jolla oli myynnissä viiriäisenmunia elintarvikkeena käytettäväksi. Ajatus viiriäisistä oli tuolloin jäänyt "kytemään". Nyt vaisu järjen ääni pyrki ehdottelemaan, että kannattaisiko ennemmin keskittyä kasvattamaan hyviksi ja toimiviksi todettujen eläinlajien nuppilukua, eikä niinkään hankkia lajeja lisää, mutta kuten tunnettua, järjen ääni on kohtuullisen helposti vaimennettavissa. Niinpä naamakirjalöydöstäni innostuneena lähettelin viestiä viiriäisiä kasvattavalle naisihmiselle ja alta aika yksikön minulla oli käsissäni pari kennollista pikkuruisia kirjavia munia.

Hautomakone on pörissyt tuvan pöydällä tauotta jo helmikuusta asti. Kun olin saanut nipun alholaisia kananpoikia ja muutamat hanhenpoikaset kuoriutumaan (niistä lisää tuonnempana), tuuppasin lämpöön joitakin kymmeniä viiriäisenmunia. Hahnet olivat viihtyneet koneessa pitkälti yli 30 vuorokautta, mutta viiriäisten kuoriutumisia olisi odotettavissa jo noin 16 vuorokauden kuluttua. Lämmön tuli olla 37,7 astetta. Myyjä neuvoi, ettei koneeseen kannattaisi lisätä kosteutta (vettä astiaan haihtumaan) lainkaan, vaan että parhaan tuloksen saisi ns. kuivahaudonnalla.

Kone haki asetuksiaan taas muutaman päivän (kuten aina kun sisään tuuppaa uuden munasatsin). Näiden muutaman päivän ajan lämpötilaa tulee kytätä neuroottisesti. Jos se nousee yli optimaalin, tulee olla välittömästi huolissaan. Kehittymään lähtevä muna kestää aika huonosti lämmön kohoamista. Sitä vastoin hetkellinen lämmön laskeminen alle optimaalin ei mahdottomasti haittaa. Käyhän hautova emokin pesästään välillä syömässä, juomassa, taukojumpalla ja kakalla.

Ja täsmälleen 16 vuorokauden kuluttua alkoivat ensimmäiset munat piipata, rapista ja keikkua! Munista alkoi pyrkiä ulos pienimpiä otuksia mitä tässä talossa tarkoituksellisesti koskaan oli syntynyt tahi kuoriutunut. Ja kuinka vahvakeuhkoista porukkaa! Fyysiseen kokoon nähden piippausta irtosi tästä laumasta aivan huomattavia määriä.

Ensimmäisen kerran minun lintuharrastajan urallani kävi niin, että muutama kuoriutuja onnistui tekemään ihan hyvän kokoisen reijän munankuoreen, mutta olivat sitten sätkineet kuoren sisällä itsensä sellaisen asentoon, että reijästä pisti ulos toinen jalka. Koska kuoriutuminen näissä tapauksissa pysähtyi siihen, että tipu jäi piippaamaan ja rimpuilemaan kuoreen, päätin hiukan puuttua asiaan ja rapsia munankuorta rikki. Ilmeisesti ratkaisu oli oikea, sillä sisältä putkahti valmiiksi kuivunut, ponteva tipu.

Siitäpä päästiin jatkamaan kuten muidenkin linnunpoikasten kanssa: Päivän verran voimien keräilyä hautomakoneessa ja siitä sitten tiponaarioon lämpölampun alle. Munien myyjä oli kertonut että viiriäisenpoikaset ovat erittäin herkkiä vedolle ja kylmyydelle. Niinpä siirsin neuroottisen lämpötilan kyttäämiseni tiponaarion lämpömittariin ja laahasin koko tiponaarion normaalilta paikaltaan eteisen pöydältä tupaan pakastimen päälle.

Viiriäistiput juovat vallan mahdottomasti kokoonsa nähden. Koska ne ovat niin olemattoman pieniä, hankin niille eläinkaupasta pienimmän mahdollisen lemmikkilintujen juomapullon, jonka nokkaosaan ei edes ihmissormea saa sopimaan.

Myös ruuan koostumus tulee olla miniatyyriötököille sopiva. Kanan poikasrehu pitää jauhaa melkein jauhoksi. Keitetyt munat pitää jauhaa - paloittelu ei riitä. Munat pitää lisäksi niin koviksi, että keltuaisenkin pystyy jauhamaan. Liian pehmeä keltuainen takertuu viirulapsien nokkaan ja jää syömättä. Liian isoiksi sattumiksi jätetty sapuska tepastellaan ja sotketaan kakkaan pitkin tiponaarion lattiaa.

Kasvuvauhti on melko hurja, koska viiriäinen on täysikasvuinen jo 6 viikon iässä. Munia ne alkavatkin sitten saman tien: jo 6-8 viikon ikäisenä, joten pikkuhiljaa pitäisi munia alkaa ilmestyä. Tosin sukupuolien tunnistaminenkin on vielä vaiheessa. Onneksi siitosmunien myyjä lupautui auttamaan siinä hommassa. Kukko saavuttaa teuraspainon 3-4 kuukauden iässä, joten herrojen herkkuna pidettyä viiriäispaistia saadaan mahdollisesti elo/syyskuussa (http://www.omavaraisuus.org/viiriaeisten-kasvatus).

Onhan näissä ötököissä kohtuuton määrä hommaa ja huolta niiden tuottamaan munien ja lihan määrään nähden, mutta veikeitä nämä ovat. Ja mikä uskomaton äänien kirjo niissä onkaan! Peruskurina kuulostaa ihan sammakon kurnutukselta ja väliin tempaistaan kirkas liverrys.

Routakaritsa

Yhteishyvän Ruoka-liitteessä 2/2017 tuli vastaan routakaritsan valmistusohje. Tämähän oli kokeiltava jo pelkästään erikoisen valmistustavan takia.

Ruoka-liitteen resepti:

1 (2,5kg) karitsan putkiluupaisti (pakaste)
3/4 dl karkeaa merisuolaa
1 tl rouhittua mustapippuria
4 valkosipulinkynttä
1 sipuli
1/4 ruukkua timjamia

Kuorrutus:

3/4 ruukkua timjamia
1 valkosipulinkynsi
50g parmesanjuustoa
3/4 dl rypsiöljyä

Lisäksi: 1 iso paistopussi

1. Nosta jäinen paisti paistopussiin pellille. Laita suola paistin alle ja päälle. Rouhi pintaan pippuria. Kuori ja lohko sipuli. Paina valkosipulit rikki veitsen lappeella. Laita sipulit ja timjami pussiin. Sulje pussi ja leikkaa kulmaan höyryaukko.
2. Paista 90-asteisessa uunissa 7-9 tuntia halutusta kypsyydestä riippuen. 64-asteinen liha on punertava, 72 asteinen kypsä. Aseta paistomittari paistin paksuimpaan kohtaan muutaman tunnin paiston jälkeen. Tarkista, ettei se osu luuhun. Ota kypsä paisti pois uunista ja valele irronneella liemellä. Anna vetäytyä pussissa 1-2 tuntia. Nosta paisti pellille. Poista rasvakerros paistin pinnalta.
3. Valmista kuorrute. Silppua timjami, viipaloi valkosipuli ja raasta parmesaani. Lisää öljy ja soseuta sauvasekoittimella. Levitä kuorrute paistin pintaan ja paista 225-asteisessa uunissa 15-20 minuuttia. Leikkaa tarjolle.

Arvelisin tällaisen valmistusmenetelmän olevan hyvinkin vanhan. Ennen pakastimia ja jääkaappejahan syksyllä/talvella aittaan säilötty liha jäätyi säiden mukaan ja liha oli helppo valmistaa tyrkkäämällä se aitasta suoraan uuniin. Valmistin paistin omaksikin harmikseni sähköuunissa, koska en ole vielä oppinut leivinuunin käyttöä niin hyvin että osaisin "säätää" sen lämpötilat kohdilleen.

Teorian jälkeen käytäntö:

• Pengo paisti pakkasesta ja jätä se pöydälle noin 10 minuutiksi että saat pakkausmuovin irroteltua. Älä käännä paistille selkääsi jos et ole aidannut koiria eteiseen ja kipannut kissoja ulos. Laita uuni lämpiämään.

• Kaivele laatikosta vähiten vääränkokoinen paistopussi.

• Nosta jäinen paisti paistopussiin pellille. Ripottele suola paistin alle ja päälle sen enempää mittailematta. Rouhi pintaan pippuria näppituntumalla. Kuori ja lohko sipuliT. Yksi sipuli mihinkään riitä. Jos ohjeessa puhutaan yhdestä sipulista, tulee niitä laittaa 4-5 kpl. Viipaloi valkosipulit paistin päälle. Edelleenkään ei ohjeen neljällä valkosipulin kynnellä tee juuri mitään, vaan niitä tulee olla kymmenkunta, ainakin jos kyse on kaupasta ostetuista valkosipuleista. Itse kasvatetut ovat usein ihanasti tujumpaa kamaa. Laita sipulit ja timjami pussiin. Tuoretta timjamia ei tullut ostettua, joten mennään kuivatulla. Sulje pussi ja leikkaa kulmaan höyryaukko. Muista kääntää leikattu kulma ylöspäin, etteivät mahdolliset paistista irtoavat nesteen valu hukkaan ja pitkin uunipeltiä.

• Totea, ettei jäiseen paistiin ole mitään mahdollisuuksia saada tyrkättyä paistomittaria ilman porakonetta. Koska paistit laitetaan meillä uuniin yötä vasten, aseta siis ensimmäinen herätys kahden tunnin päähän. Herää keskiyön jälkeen. Selitä uunin ympärille yleisöksi kerääntyneille koirille että kyseessä on vain mittarin asennus ja painu takaisin nukkumaan. Aseta paistomittari paistin paksuimpaan kohtaan ja tarkista ettei se osu luuhun. Säädä mittari 62-asteeseen jos haluat olla varma ettei lihasta tule liian kypsää (mikä se "liian kypsää" sitten kenellekin on). Meillä liha syödään hyvinkin punaisena.

• Paista 90-asteisessa uunissa 6 tuntia. Herää siis herätyskellon kalkatukseen kuudelta vapaapäivän aamuna, ota kypsä paisti uunista ja valele irronneella liemellä jos sellaista on. Ainakaan meidän omien lampaidemme lihoista ei nesteitä pussin pohjalle kerry. Kaupan lihoista en osaa sanoa. Anna vetäytyä pussissa koirien ja kissojen ulottumattomissa 1-2 tuntia. Nosta paisti pellille. Älä hyvä ihminen poista maukasta rasvakerrosta paistin pinnalta jos siinä sellainen on.

• Unohda valmistaa kuorrute. Totea siinä vaiheessa kun lisukkeet ovat valmiit ja nälkäinen porukka pöydässä, että kuorrute puuttuu. Älä anna moisen pikkuseikan haitata. Nauti ihana paisti antaumuksella juureslisäkkeen kera. Lopputulos on niin taivaallisen hyvää ettei siinä lautasen ääressä enää muutamat yölliset herätyskellon soimiset muistu mieleen. Ehdottomasti otamme tavaksi valmistaa paisti näin.

Juureslisäkkeessä olivat tällä kertaa osallisena lanttu, porkkana, sipuli, nauris ja bataatti. Palat käänneltiin mausteöljyssä ja kypsennettiin uunissa. Hyvää tuli.

Jälkiruuaksi pashapirtelöä.

Kalkkunaäidin kanalapsi

Kalkkunoiden kasvattamisemme ei ole osoittautunut menestykseksi. Noin kymmenestä kalkkunasta on talven jäljiltä hengissä kolme. En usko itse elikoissa olleen / olevan mitään vikaa tai tautia. Olosuhteet eivät vain täytä kalkkunan vaatimuksia. Kalkkuna ei siis tunnu pärjäävän niissä olosuhteissa, joissa kanat, kanit ja ankat porskuttavat ongelmitta. Ilmeisesti tilanne on se, että kalkkuna tarvitsisi täysin vedottoman ympäristön ja korkeamman lämpötilan kuin mitä vanha navetta elinympäristönä voi tarjota.

Koska muut elikot siis menestyvät, emme aio kalkkunoiden takia ryhtyä mihinkään valtaisaan navetan remontointiin. Jäljellä on nyt kolme naaraskalkkunaa. Hankimme niille vielä yhden uuden kukon. Jos sillä kokoonpanolla eivät pysy hengissä eivätkä lisäänny, julistamme projektin ja kalkkunat sen myötä kuopatuiksi.

Mutta sittenhän kävi niin, että yksi kalkkunoista alkoi hautoa. Ensin arvelin ajatuksen menevän ohi parissa päivässä. Ei mennyt. Sitten otin puheeksi hautojan kanssa pari faktaa:

1. Parvessa ei ole uroskalkkunaa. Pyhästä hengestäkö arvelit tipujen sikiävän?
2. Katsotaanpa kalenteria. Onkohan hautominen ihan paras idea kun meneillään on suomalainen helmikuu?
3. Jos on pakko hautoa, olisiko se yleisen ergonomian kannalta sittenkin parempi suorittaa jossain muualla kuin kanojen munintapesässä?

Sain kaikkiin tiedusteluihin vastaukseksi vihaista suhinaa. Niinpä:

1. Vaihdoin hedelmöittymättömien kalkkunanmunien tilalle kananmunia (koska siinä laumassa sentään on kukko).
2. Siirrettäköön emo ja mahdolliset poikaset lämpölampun alle jos munista jotain kuoriutuu.
3. Verrytelköön niskojaan keväämmällä.

Sielläpä se se sitten istui niskat kenossa alamittaisessa munintapesässä kolmatta viikkoa. 

Onnistuinpa sellaisenkin ihme tilanteen näkemään, että kun hautoja könysi kangistuneena ruokailemaan ja kakalle, kana asettui sen tilalle munia hautomaan siksi aikaa. Tiedä sitten oliko kyseessä ihan vain sattuma, vai tarttuuko haudontavietti parven muihin jäseniin. Tai sitten kalkkuna on uhkaillut, lahjonut tai kiristänyt kanan lapsenvahdikseen.

En kirjannut haudonnan aloittamista mihinkään ylös koska arvelin sen keskeytyvän joka tapauksessa, kuten kanojen kanssa usein käy. Viime kesänä sain kanan adoptoimaan hautomakoneessa kuoriutuneet ankanpoikaset. Jospa nyt onnistuisin saamaan kalkkunan kasvattamaan munista mahdollisesti kuoriutuvat kananpojat.

Ja niin vain eräänä päivänä kanalasta kantautui jumalaton älämölö. Kalkkunan hautomista munista yhdestä oli kuoriutunut pikkuistakin pikkuruisempi tipu ja tuore äitee puolusti lastaan niin rivakoin ottein että koko muu porukka oli hätää kärsimässä.

Kalkkunan siirtäminen lavakauluksista rakennettuun mammayksiöön vaati hitsaushanskat, päättäväisyyttä ja rohkeutta. Onneksi mies oli maisemissa. Tuore äiti puolusti lastaan raivoisasti kaikelta ja kaikilta, mutta rauhoittui hoitamaan pingispallon kokoista tipuaan heti kun pääsi pois kanalasta. 

Parivaljakko on hupaisan epäsuhta. Kalkkuna on melkoinen järkäle kanatipuun verrattuna. Kaiken lisäksi tuo kanatipu on varmasti pienin JA kovaäänisin, mitä meillä on ikinä nähty ja kuultu. Kuoriutumisesta on nyt viikko ja tipu kasvaa ja vahvistuu adoptioäitinsä huolellisessa hoidossa. Saapa nähdä onko tipulla kesämmällä edessä identiteettikriisi kun koko porukka ulkoistetaan tarhaan ja se pääsee tapaamaan kanoja. Toisaalta, jos hyvin käy niin sillä on silloin seuranaan toinen kalkkunan kasvattama tipu, sillä joitakin viikkoja sitten tuuppasin toisen itsepintaisesti hautovan kalkkunan alle kananmunia.

Mytty – erään karitsan seleeninpuutostila

Olin kuvitellut ajoittavani karitsoinnin pääsiäisen kieppeille kuten aikaisempinakin vuosina. Toisin kuitenkin kävi. Pässi karkasi syyskuussa omasta aitauksestaan ja suunnisti muitta mutkitta uuhilaumaan. Karkureissun tuloksia korjataan nyt. Ensimmäiset karitsat syntyivät keskelle suomalaista helmikuuta. Ei mikään optimiympäristö parin kilon pitkäsäärille vaikka sisätiloissa ovatkin.

Aiempina vuosina karitsat ovat olleet selkeästi joko vahvoja ja reippaita tai sitten muutamassa tapauksessa täysin elinkelvottomia. Jos karitsa ei ole selviytynyt tissille, kyseessä on yleensä ollut ensimmäistä kertaa karitsoiva uuhi, jolla on ollut homma hiukan hakusessa. Tilanteesta selvittiin viime keväänäkin sillä, että tuupattiin karitsa hiukan puoliväkisin syömään, jolloin sekä emälle että karitsalle valkeni jutun juoni. Tällä kertaa ensimmäisten kaksosten toinen osapuoli olikin taas vahva ja reipas, mutta toinen jotenkin heikonlainen. Se ei ollut täysin toivoton tapaus, muttei oikein viimeisen päälle kunnossakaan.

Ensimmäisenä iltana kaikki näytti vielä hyvältä. Kaksoset jäivät emänsa huostaan virkeinä ja jaloillaan. Seuraavana aamuna toinen löytyi kylmettyneenä myttynä lampolan nurkasta. Karitsasta ei ollut itse ruokaansa hankkimaan, joten lypsimme emosta maitoa ja tarjoilimme sen isolla ruiskulla suoraan sen suuhun. Onneksi se oli sen verran tolkuissaan, että nielemisrefleksi oli tallella. Jos karitsa ei osaa niellä, ei sitä voi ruutalla syöttää koska maito päätyy keuhkoihin ja se on hyvin nopeasti hengen menoa se.

Syötimme karitsan ja laitoimme sen nukkumaan lampolaan villaviltin sisälle kuumavesipullon kylkeen. Karitsa virkosi muutamassa tunnissa ja nosteli jo päätään kun menimme sitä katsomaan. Syötimme sen viidesti päivän aikana ja se tuntui vahvistuvan hyvää vauhtia. Arvelimme jo, että tästäpä homma lähtee edistymään ihan omalla painollaan. Vaan eipä lähtenyt.

Kolmannen päivän aamuna tilanne olikin yllättäen taas huonompi. Oltiin palattu siihen lähtötilanteeseen, että karitsa oli alilämpöinen – viltistä ja kuumavesipullosta huolimatta. Eipä siinä muuta kuin karitsa kainaloon, koiranpeti kylppärin puolelle, lattialämmitys huutamaan, kuumavesipullo kylkeen ja maitoa hakuun naapurin maitotilalta. Tilanne näytti hyvinkin huolestuttavalta, mutta viiden syöttökerran jälkeen iltaa kohden otus virkosi ja illalla se olikin taas jo jaloillaan. Myös ensimmäinen kakka ilmestyi kolmannen päivän iltana. Harvoin on kakka aiheuttanut niin paljon riemua kuin tällä kertaa! Jos eläin on puolikuntoinen eikä aineenvaihdunta pelaa, on ennuste huononlainen. Siksipä kakka on toipilaan kohdalla yleensä aina hyvä merkki.

Neljännen päivän aamuna edessä oli outo tilanne. Karitsa oli virkeä ja energinen, mutta ei päässytkään enää jaloilleen. Se oli kuin bambi jäällä: Jalat levisivät sivuille aina kun se yritti ylös. Ja yritystä kyllä riitti! Kokeilimme tukea sitä jaloilleen, mutta jalat olivat liian huterat. Onneksi nykyään löytyy netistä vertaistukiryhmää, kokemusta ja tietotaitoa joka lähtöön. Ei muuta kuin Naamakirjaan Suomenlammas ja Lampola –ryhmiin kyselyä että missäpä nyt vika. Sain ohjeen että karitsalle täytyy hankkia eläinlääkäriltä seleenipistos. Jalkojen lihasheikkouden oli siis aiheuttanut seleeninpuutos ja tilanteen todennäköisesti korjaisi seleenin lisääminen elimistöön. Samalla kertaa seleeni- ja vitamiinikuurille ohjeistettiin kaikki tiineet uuhet.

Siitäpä lähdettiin Myttyä kyyditsemään kunnaneläinlääkäriin. Lääkäri arveli että kyseessä saattaisi olla ehkä joko ns. vesipää tai jokin hermostollinen/neurologinen vika. Saimme kuitenkin Mytylle seleenipistoksen, vitamiinipistoksen ja antibiootteja. Lääkäri ei ollut toipumisen osalta kovin toiveikas, mutta pyysi kuitenkin ilmoittelemaan miten Mytyn kanssa kävisi.

Ohjelmassa seurasi ankaraa tiedonhankintaa. Eipä ollut tullut seleeniin perehdyttyä. Martat -lehti nro.1/2016 valaisi, että seleenin määrä elintarvikkeissa ja rehuissa riippuu ennen kaikkea maaperän seleenipitoisuudesta. Suomessa maaperä on seleeniköyhää. Siksi seleeniä lisätään lainnoitteisiin ja karjan rehuun.

Lammaswiki.fi selventää asian perinpohjaisesti:

"Seleeni

Suomen maaperässä on huonosti seleeniä ja sen pitoisuus pelloilta korjatussa sadossa on lähes nolla ilman lannoitteisiin lisättyä seleeniä. Seleenin puutos aiheuttaa syömättömyyttä ja kasvunheikkenemistä, yhdessä E-vitamiini puutteen kanssa se aiheuttaa lihasrappeumaa eli karitsahalvausta. Myös hedelmällisyyshäiriöitä ja jälkeisten jäämistä, alentunutta vastustuskykyä, villan laadun huononemista, utaretulehduksia ja heikkoa karitsointia voi esiintyä seleenin puutteesta. (Kallio 2012)

Seleenin turvamarginaali on pieni ja pelättäessä seleeninpuutosta voidaan epähuomiossa aiheuttaa seleenimyrkytys eläimille. Kymmenkertaisilla seleeniannoksilla voidaan aiheuttaa myrkytysoireita, mm. epämuodostuneet, halkeilevat sorkat, villan huono laatu ja karvattomat alueet.

Seleenintarve lampailla on 0,1-0,3 mg/kg ka rehua/vrk. Voimakas kasvu, sairastuminen ja E-vitamiinin saanti vaikuttavat seleenin tarpeeseen. Niukka E-vitamiini saanti esim. kuivaheinävaltaisella ravinnolla lisää seleenin tarvetta, samoin rehevä kevätlaidun, äpäre tai propionihapolla säilötty rehu, jolloin seleeniä kuluu runsaasti.

Tärkein seleenin lähde tavanomaisessa tuotannossa on seleenilannoitetulta pellolta korjattu rehu. Kaupallisissa kivennäisissä ja lisissä on seleeniä sekä kokonaan että osittain epäorgaanisessa muodossa tai seleenihiivana. Näiden imeytymisessä on eroja ja pakkauksissa suositeltuja annoksia kannattaa noudattaa."

Sain vielä aivan ihanan puhelun Naamakirjan Lampola-ryhmän jäseneltä, jolla oli paljon tietoa ja kokemusta lampaista. Hänen ohjeestaan soitin myös Lammasmaailman eläinlääkäri Johanna Rautiaiselle. Johannalta sain vielä viimeisen varmistuksen siitä, että seleenistä tässä kaikessa nyt oli kyse, sekä ohjeet miten toimia.

Soittelinpa siis kunnaneläinlääkärin antamaan seleeniä pistoksena koko katraalle, jotta aine saataisiin vaikuttamaan mahdollisimman pian. Tilannehan oli se, että lisää karitsoja alkaisi putkahdella maailmaan hetkenä minä hyvänsä, enkä totta vieköön haluaisi nähdä yhtä surkeaa starttia elämään kenelläkään muulla pikkuisella.

Myönnän, että olin pitänyt lampaita sillä tavalla kanojen tapaisina elikoina, että ne nyt menevät tuossa sivussa melkein omalla painollaan. Syövät mitä tahansa ja pysyvät hengissä ihan itsestään. Väärässä olin ja pahemman kerran. Tähän asti olimme edenneet tuurilla. Jatkossa se ei enää riittäisi.

Viikon ikäisenä Mytty hapuili tuettuna jo jaloilleen. Seisominen sujui Lihakunnan vanhassa laatikossa kun sorkat saa tuettua laatikon kulmiin. Tukea seisomisen harjoitteluun Mytty sai sille varta vasten miehen rakentamasta seisontatuesta. Virtaa, pirteyttä ja ruokahalua riitti ja arvelin jo että Mytyllä on muutaman viikon kuluessa menopelit allaan kun vain jatketaan seisomaharjoituksia ja pidetään tuttipullo lämpimänä. Emo ei sitä enää takaisin olisi huolinut näin pitkän erossaolon jälkeen, joten pullokaritsaksi se olisi jäänyt.

Karitsasta tuli nimeltään Mytty, koska se löytyi surkeana myttynä lampolan nurkasta. Jos pitää eläimiä kasvattaakseen itse ruokansa, on aina parempi jos pystyy pitämään niihin tietyn etäisyyden. Juuri siitä syystä emme yleensä anna eläimille nimiä emmekä kesytä niitä. On aivan eri asia syödä lammasta laitumelta kuin ”Vilhelmiinaa sylistä”. Heti kun eläintä päätyy hoitamaan näinkin intensiivisesti, siihen muodostuu suhde ja side. Siksipä suru oli melkoinen kun Mytty kaikista pelastusyrityksistä huolimatta kahden viikon iässä sai hengityselintulehduksen ja nukkui pois.

Loput karitsat syntyivät terveinä ja reippaina. Nyt ollaan taas viisaampia tuon pahuksen seleeninkin suhteen. Harmi että osa opista tulee aina kantapään kautta. Jatkossa osaamme toivottavasti välttää vastaavat ongelmat.

Taulan valmistus

Taula on taulakäävästä valmistettu sytyke, jota käytetään tulen sytyttämisessä tuluksilla. Taula varastoi tuluksilla siihen iskettävän kipinän. Taulassa kipinä siirretään eteenpäin seuraaviin sytykkeisiin, kuten katajanniineen tuohirullassa. Yhteen sytytykseen tarvitaan noin kynnen kokoinen pala taulaa, joten yhdestä käävästä saatavalla taulalla pystyy sytyttämään tulen useita kertoja.

Veistele ensin puukolla käävän kuori pois

Poista pillikerros tarkasti. Näin jäljelle jää vain malto.

Laita malto koivuntuhkaveteen (1l kylmää vettä + 1dl koivuntuhkaa) tai n.10% soodaveteen likoamaan pariksi päiväksi. Liottamisen sijaan taulaa voi vaihtoehtoisesti keittää noin 15min. Emäs tekee mallosta taulaa, johon kipinä jää kytemään.

Kun malto on lionnut lipeässä tai soodassa tarpeeksi, huuhdo taula, purista siitä ylimääräinen vesi pois ja laita se kovalle alustalle. Pehmitä taula nuijimalla sitä kevyesti puukalikalla kunnes taulan paksuus on noin 3mm. Varo ruhjomasta taulaa rikki. Tässä kohtaa kostautuu se, jos olet poistanut pillistön liian suurpiirteisesti: Taula pehmenee ja venyy, mutta pillistönjämät kovettuvat kikkareiksi.

Venyttele taulaa käsissä hieromalla. Taula sekä venyy että kuivuu samalla. Taula ei missään tapauksessa saa kuivua korpuksi vaan sen pitää valmiina muistuttaa säämiskää. Taulaa voi tosin tarvittaessa myös uudelleen kostuttaa mikäli lopputulos ei ensi yrittämällä ole toivotunlainen.

Mitä paremmin pillistön poistaa ja mitä huolellisemmin taulan muokkaa, sitä säämiskämäisempi lopputulos. Tätä yksilöä sietää työstää vielä lisää.

Bug-out bag

Mikä ihmeen bug-out bag? Kyseessä on valikoima välineitä, tarpeistoa, elintarvikkeita ja lääkkeitä, joilla selviytyy tarvittaessa 72 tunnin ajan. 72 tunniksi, eli 3 vuorokaudeksi repun sisältö on suunniteltu riittämään sitä silmällä pitäen, että viimeistään ko. ajassa pitäisi viranomaisten selviytyä paikalle auttamaan kansalaista hädässä.

Ajatus repusta on peräisin Korean sodan ajalta Yhdysvaltojen ilmavoimista, joissa lentäjillä oli käytössä bail-out bag (bail = viskain, viittaa lentokoneen heittoistuimeen) nopeita lähtöjä ja siirtymisiä varten. Tuolloin reput suunniteltiin yhtä lailla nopeaa paikalta haihtumista silmälläpitäen kuin myös sellaisia tilanteita varten, jolloin oli tarvetta antaa ensiapua tai muuten auttaa muita.

Muita nimityksiä bug-out bagille:

• BOB (Bug-Out Bag)
• 72-hour kit
• a Grab Bag
• a Battle Box
• PERK (a Personal Emergency Relocation Kit)
• a Go Bag
• a GOOD Bag (Get Out Of Dodge) =D
• INCH Bag (I'm Never Coming Home)
• QRB (Quick Run Bag)

Käsitteelle bug-out bag en löytänyt vakiintunutta suomennosta, mutta se kääntynee jotakuinkin pako/poistumisrepuksi. Ajatuksena on että repun sisällön avulla pystyy poistumaan mahdollisimman nopeasti katastrofialueelta ja pysyttelemään hengissä, olipa kyseessä sitten hurrikaani, metsäpalo, maanjäristys, tulva tai vaikka terrori-isku. Kevyimmillään reppu on "Get Me Home" -versio, jossa on säänmukaista vaatetusta, paperikartta, kompassi, vähän ruokaa ja vettä sekä hyvät kävelykengät. Repun varustus voi myös vaihdella sen mukaan minkälaiseen katastrofiin sen kanssa erityisesti varaudutaan tai minkälaisessa ympäristössä asutaan.





Reppu kantovälineenä toiminee hyvin suurkaupungissa. Jotkut säilyttävät reppua työpaikallaan tai autossa hankkiutuakseen sen avulla tarvittaessa kotiin. Sijoitumme itse suomalaisen haja-asutusalueen kauimmaisille laitamille ja ellemme ole kävelymatkan päässä kotoa, olemme käytännössä aina liikkeellä autolla. Päätimme siis koota tarvikkeet autoon. Silloin ne ovat mukana myös työpaikalla.

Ameriikan bug-out bagin sisältönä on Wikipedian mukaan useimmiten:

• Vettä. Kanada suosittelee varaamaan juomavettä 2 litraa/henkilö/päivä sekä toiset 2 litraa/henkilö/päivä ruuanlaittoon ja peseytymiseen. Muut maat suosittelevat isompia vesimääriä, joten tuo 2+2 litraa lienee minimi. Myös mahdollisten lemmikkieläinten mukanaolo tulee huomioida vedentarpeessa.
• Pilaantumattomia elintarvikkeita
• Vedenpuhdistustabletteja tai -välineitä
• Ruuanvalmistusvälineet
• Ensiapupakkaus
• Tulentekovälineet
• Katastrofisuunnitelma: Tiedot väestönsuojista ja suunnitelma poistumisreiteistä
• Selviytymisopas, johon on perehdytty etukäteen
• Kartta (paperinen)
• Yöpymistarvikkeet
• Sanitaatiotarvikkeet
• Säänmukainen vaatetus mukaanlukien UV-suojaus
• Makuupussi, huopa ja makuualusta
• Laavukangas/pressu (suojautumista ja veden keräämistä varten) ja vahvaa narua
• Henk.koht. lääkkeet
• Kopiot potilastiedoista
• Lemmikkien / lasten / vanhusten omat tarvikkeet
• Paristokäyttöinen radio
• Taskulamppu ja valotikkuja
• Käteistä
• Henkilöllisyysasiakirjat (passi ja/tai ajokortti)
• Taittoveitsi, monitoimityökalu ja monitoimilinkkuveitsi
• Ilmastointiteippiä
• Rautalankaa sitomiseen ja ansapyyntiin
• Kompassi
• Ase ja ammuksia
• Ritsa, ilmakivääri tai puhallusputki pienriistan metsästykseen
• Onkisetti
• Merkinantopeili
• Merkinantopilli
• Kumiletkua
• Vatsalääkkeitä ruuansulatushäiriöihin

Kaiken muun ymmärsin, mutta tuon kumiletkun tarkoitus jäi hahmottumatta. Huomattava osa varustuksesta näyttääkin löytyvän jo "All You Need" -käsilaukustani, mutta esim. yöpymis- ja ruuanlaittovälineet tulee lisätä kuormaan.

Ja koska savossa ympäristö sekä potentiaaliset mahdollisuudet ja uhat poikkeavat osittain Ameriikan vastaavista, aionkin kasata itselleni bug-out bagista Savo-version.





Tämän jutun tekstin kääntelin vapaasti Wikipedian bug-out bagia koskevasta julkaisusta (https://en.wikipedia.org/wiki/Bug-out_bag). Kyseessä ei ole ko. jutun suora käännös. Myös kuvat ovat peräisin intternetistä.

Kääpiä keräämässä

Enpä olisi arvannut, että kiinnostukseni taulan valmistamiseen johtaa siihen, että päädyn hiihtämään. Vaan jotta taulaa saisi valmistettua, on löydettävä taulakääpiä. Taulakäävät taasen kasvavat liiasta vedestä kärsivissä rantakoivikoissa, josta pääsemmekin tähän aikaan vuodesta siihen tosiasiaan, että sukset olisi kaivettava esille.

Olin jo lähettää miehen käävänhakureissulle koska arvelin että kenenkään hermot eivät kestä sitä että minä kampean suksille. Olen viimeksi hiihtänyt vuonna 2002 armeijassa, eivätkä ne muistot ole sittemmin herättäneet ihmeemmin hiihtohaluja. Vaan niinpä vain sai mies minut jotenkin houkuteltua mukaan. En vieläkään ole ihan varma kuinka se tapahtui, mutta hän onnistui omaan maltilliseen tyyliinsä jotenkin keplottelemaan minut suksille, kaivettuaan läntisen naapurivaltiomme armeijan kaluston esiin ja säädettyään minulle sauvat ja suksien siteet kohdilleen. Olin siis suksilla. Ei muuta kuin menoksi. Etukäteen oli sovittuna, että tahti pidetään rauhallisena, matka lyhyenä, eikä minun tarvitse mennä sekoilemaan suksineni vitelikköön / pusikkoon / rinteisiin / muunlaiseen vaikeaan maastoon.

Talomme sijaitsee pienellä kummulla, joten liikkeellelähtö oli rivakampi kuin olisi ollut suotavaa. Ehdin karjuen laskea holtittomasti parikymmentä metriä ja sitten olinkin jo pyrstölläni penkassa. Siinä sitä oltiin katollaan lammasaitauksen luona ja voisin vaikka vannoa että lampaat pidättelivät naurua. Onneksi mies oli suunnitellut kääpäjahtireitin amatöörin taidottomuuden huomioon ottaen ja tuo suistuminen jäikin vastoin kaikkia odotuksia päivän ainoaksi.

Aurinko paistoi täydeltä terältä ja hanki hohti, joten mikäs siinä lopulta oli hiihdellessä. Ylitimme pellon ja laskeuduimme lammen jäälle syynäämän rantakoivikkoa. Tai mies syynäsi. Minä jouduin kohdistamaan kaiken energiani ja keskittymiskykyni suksilla etenemiseen.

Ensimmäinen iloinen löytö oli saukon jäljet. Saukko oli tepastellut lampeen laskevalla purolla ja kaivellut rantahetteikössä. Ilmeisesti se pääsee jostain lammen jään allekin, koska hetteiköstä löytyi pienen hauen pää.

Ja niin vaan löytyi kääpiäkin. Taulan tekoon tarvitaan tietenkin nimenomaan taulakääpiä. Käävän irrottamiseen on hyvä tietää hommaa helpottava niksi: Kääpää ei tule yrittää irti ylhäältä alaspäin painamalla/taittamalla, koska sen päällä voi suurin piirtein seistä ilman että kääpä irtoaa. Sen sijaan kääpää tulee kopauttaa alareunastaan ylöspäin. Siten se rapsahtaa irti helposti.

Lopulta minäkin päädyin vitelikköön kääpiä ihmettelemään – ihan vapaaehtoisesti. Paluumatka sujui yhtä leppoisaan tahtiin kuin koko päivän hiihtelyt ja reissu oli niin sopivan mittainen, rauhallinen ja amatöörille soveltuva että saatan hiihtää vielä joskus toistekin vaikka ihan vain nähdäkseni saukon varpaanjälkiä. Täytyy vain olla tyytyväinen siihen tilanteeseen, että proteiini kasvaa omassa pihassa. Mikäli henkiinjääminen olisi talvella metsästämisen varassa, olisin taatusti kylän ensimmäinen vainaja.

Mikäli kääpien kerääminen kiinnostaa, muistathan pyytää hommaan maanomistajan luvan. Kääpien kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksien piiriin.