tiistai 25. elokuuta 2015

Viinimarjamehua

Joku talon entisistä asukeista on ollut kovasti mieltynyt punaiseen viinimarjaan, koska reilun parinkymmenen puskan ryhmittymästä noin puolet on punaista viinimarjaa ja loput karviaista ja mustaa viinimarjaa höystettynä yhdellä puskalla valkoista viinimarjaa. Henkilökohtaisesti arvostan eniten mustaa viinimarjaa, mutta koska puskia pitää joka tapauksessa uusia, muutettakoon punaisia siinä samalla mustiksi.

Punaista viinimarjaa ja karviaisia näyttää tänä vuonna tulevan kohtuullisia määriä. Mustaa sen sijaan aivan yksittäisiä marjoja. Marjat saanee jopa käyttää ihan itse, koska rastaita yms. ei jostain kumman syystä ole maisemissa näkynyt. Kanssani marjoista kilpailevat siis vain koirat.




Arvelin kerääväni paljonkin marjoja tällaisena tänä kesänä harvinaisena, helteisenä päivänä, mutta eivätpä ne olleetkaan vielä kypsiä kuin yhdessä puskassa. Tyhjensin siis tuon hommansa valmiiksi saaneen kasvuston marjoistaan ja kaivoin mehustimen aitasta.




Olen saanut mehustimen lahjaksi joitakin vuosia sitten, mutta en ollut vielä kertaakaan käyttänyt sitä. Mehun teko alkoi siis mehustimen pesusta aittapölyistä ja äidille soittamisesta. Äiti neuvoi että:




Laita alimpaan osaan, eli pohjakattilaan vettä reippaasti, mutta ei niin paljon että veden pinta kohoaa mehukattilan pohjaan kiinni.




Lisää mehukattila, jonka tehtävänä on kerätä marjoista valuva mehu.




Lisää rakennelman ylin, siivilämäinen marjakehikko, johon marjat kaadetaan.




Anna kiehua reippaasti.

Jotkut laittavat sokerin jo marjojen kanssa marjakehikkoon, toiset keittävät sen vasta valmiiseen mehuun. Päätin tässä vaiheessa kokeilla sokerin kippaamista marjojen seuraksi.

Wikipedian mukaan parjaat mehustimet ovat ruostumatonta terästä, koska happamat marjat voivat syövyttää alumiinimehustinta. Tuollainen vanha alumiinimehustin minultakin vielä löytyy. Taidanpa toimittaa sen metallinkeräykseen.




Lopuksi laitetaan mehustimen päälle tiivis kansi ja rakennetaan teline kattilalle, johon mehu keittimen mehukattilasta letkua pitkin valuu.

Ja sitten odotellaan.




Hyvinkin pian tuli huomattua että letkun nipistin ei sulje letkua aivan täysin. Onneksi mehua ehti liristä lattialle vain puolisen desiä. Kattila on siis syytä ainakin tämän mehustimen kanssa pitää letkun alla ihan koko ajan. Lopulta jätin koko nipistimen pois ja annoin mehun valua suoraan kattilaan sitä mukaa kun sitä valmistui.

Jotkut laittavat mehun joukkoon säilöntäainetta ja jemmaavat mehut kellariin. Jotkut säilövät mehun ilman säilöntäainetta. Minulla ei toistaiseksi ole luotettavasti toimivaa kellaria, joten pakastan tämän kesän mehut. Pakastettaessa säilöntäaineita ei tarvita.

No tämäpä ei ollut vaikeaa. Kypsyisivätpä loputkin marjat pian!


lauantai 1. elokuuta 2015

Kaneja

Alunperinhan tilanne oli se, että tarvitsimme keritsimet lampaille. Keritsimiä oli aikaisemmin lainattu lähellä asuvalta lampurilta, mutta koska lampaiden keritseminen käy työstä, on mukavaa että keritsimet voi ottaa esiin aina tarvittaessa kun kroppa on toipunut edellisestä keritsemisjumpasta.

Miten keritsimistä päästään kaneihin? No, siten että onnekkaan sattuman saattelemana keväällä keritsimiä etsiessäni, sattui eläimiä yms. asiaan liittyvää tavaraa olevalla osto- ja myyntipalstalla myynnissä olemaan uudenveroiset keritsimet. Minä siitä myyjälle viestiä laittamaan ja varasinkin keritsimet sitten saman tien. Tietoja vaihtaessamme tuli ilmi, että keritsimien myyjällä oli kaupan monenlaista muutakin. Kuten nyt esimerkiksi lihakaneja.




Siitähän se ajatus sitten lähti. Tulin ostaneeksi keritsimien lisäksi myös kolme kania. Alkuperäisen suunnitelman ja myyjän kanssa netin kautta tekemäni "suullisen" sopimuksen mukaan aikomuksenani oli ostaa kolme naaraskania, mutta kaneja noutamaan mennessäni myyjällä ei sitten ollutkaan tarkkaa käsitystä kanien sukupuolista... Ajatuksena oli, että palautan ainakin yhden kesän verran muistiini kanien hoitoa koskevia yksityiskohtia ja siirryn myöhemmin rauhallisesti ja hallitusti niiden nuppiluvun lisäämisen puolelle. No, olisikin ollut ensimmäinen kerta maltillisuuden saralla.

Päätin sitten kuitenkin ottaa minulle varatut kanit. Kotiin päästyäni kiikutin ne paikalliseen lemmikkieläinliikkeeseen sukupuolen tunnistamista varten. Onneksi en ollut päästänyt siinä vaiheessa kaneja vielä samoihin tiloihin, sillä luvassa olisi ollut yllätys: harmaa kani osoittautui urokseksi. Suunnitellun yhden kanitarhan sijaan rakensimmekin siis nopsakkaasti kaksi kanitarhaa koppeineen. 

Minua on aina inhottanut se, kun eläimiä pidetään ahtaasti/liassa/pimeässä tms. huonoissa olosuhteissa. Niinpä kahdelle naaraskanille tarhattiin 3x8 metrin alue ja uroskanille 3x4 metrin alue hyvää nurmea. Ruohonleikkurin voikin sitten laittaa myyntiin. Yliarvostettuja sellaiset huolella hoidetut, eläimettömät pihanurmikot. 

Nukkumakopeista isäntä rakensi säänkestäviä (joka olikin tänä kesänä tarpeen) ja ne asetetiin kevytsoraharkkojen varaan, jotta ne pysyvät kuivina. Sisälle koppeihin kanit saivat puukuidusta tehtyä kuiviketta.




Minulla on lapsena ollut lemmikkinä kaneja ja epäilen edelleen onko minusta ottamaan niitä hengiltä. Kanit on kuitenkin ruuaksi hankittu ja saimme isännän kanssa sovittua että mikäli minulta menee tappohommassa ns. sisu kaulaan niin saan poistua paikalta. Toisaalta, onnistuin minä vastoin omia odotuksiani jäniksenkin ampumaan, joten ehkä minusta vielä on kaninteurastajaksikin.




Syötävää näissä rimpuloissa ei tosin ole kuin nimeksi. Ne eivät tietääkseni ole mitään varsinaista rotua. Olen tässä kesän verran odotellut, josko ne hankkisivat lisää massaa, mutta heikolta näyttää. Tätä menoa on tiedossa lähinnä leivänpäällisiä. Saatan tulevina kesinä hankkia edellisten seuraksi esim. ranskanluppakorvia, joissa totta vieköön on sitten jo jotain syömistäkin.




Ajokoirille on ollut hieman haasteellista selittää, miksi tontilla tarhataan jäniksiä. Alkuaikoina kanitarhojen ohi kulkeminen aiheutti aina valtaisan hässäkän. Molemmat koirat kiljuivat kurkku suorana ja venäjänajokoira loikki toista metriä ilmaan silkasta innostuksesta. Nyt tarhojen ohi päästään jo kohtuu sivistyneesti. Vieläkin koirat tosin jaksavat ehdottaa että josko he pääsisivät pitkäkorvia hiukan juoksuttamaan. Saa nähdä syksyn ja jäniksenmetsästyskauden tullessa löytyvätkö koirat pihalta kanitarhoilta. Mitä hittoa sitä metsään vaivautumaan jos kerran jänikset löytyvät omasta pihasta!

Niinhän siinä lopulta kävi etten malttanut kuitenkaan olla päästämättä uroskania naaraiden tarhaan. Nyt odottelemme nelisen viikkoa mahdollisia vierailun tuloksia.



Kananpoikasia

Kun ankanpoikaset olivat kuoriutuneet, keräsin hautomakoneeseen munia kanalasta. Toki kanojenkin kohdalla olisi ollut toivottavaa että edes joku niistä olisi ryhtynyt hautomaan itse. Toiset kanojen omistajat tuskailevat yhtenään hautomaan ryhtyvien kanojensa kanssa, meillä ei yksikään laumasta suo ajatustakaan asialle. Täytynee tutkia voiko tähän jotenkin vaikuttaa. Olosuhteet ainakin ovat kunnossa. Tilaa, pesämateriaalia ja -paikkoja olisi vaikka kuinka. Ainahan se olisi kananpoikasen kannalta paras ratkaisu että se saisi olla kanan, eikä hautomakoneen ja ihmisen hoivissa.




Kana hautoo munia noin 21 vuorokautta. Osa munista kuoriutui jo 20 vuorokauden kuluttua hautomakoneen käynnistämisestä, osa kuoriutui tasan 21 vuorokauden kuluttua. Jätin kuoriutumattomat munat toivorikkaasti hautomakoneeseen vielä muutamaksi päiväksi, mutta kananpoikasetkin vaikuttavat olevan täsmällistä porukkaa. 21 vuorokauden jälkeen ei enää lisää poikasia ilmaantunut. Osa munista oli varmaankin hedelmöittymättömiä. 14 kanan laumassamme on vain yksi kukko, koska herra ei siedä toista kukkoa tontillaan vaikka kanoja noin lukumääräisesti riittäisi muutamallekin kukolle.

Poikaset alkoivat kuoriutua harmillisesti sillä aikaa kun olin töissä, joten aivan tuoreista poikasista en saanut kuvia. Annoin kuoriutuneiden poikasten olla hautomakoneen lämmössä noin vuorokauden. Sinä aikana ne ehtivät kuivua hyvin, koneessa on tarpeeksi lämmintä, eikä nälkäkään ehdi yllättämään, sillä parin ensimmäisen päivän ajan poikasten ravintoa on ennen kuoriutumista vatsaan vetäytynyt ruskuaispussi.




Yllä olevassa kuvassa näkyy poikasen nokan kärjessä munahammas, eli pieni, terävä sarveiskyhmy, jonka avulla munivien lajien jälkeläiset rikkovat kuoriutuessaan munan pinnan. Munahammas ei ole pysyvä, vaan se katoaa pian kuoriutumisen jälkeen.

Kaksi tipuista näyttää jännästi wanna-be-viiriäisiltä. Kanat ovat sekalaista maalaisseurakuntaa, eivätkä siis mitään varsinaista rotua. Mistä lienevät kaksi poikasista saaneet silmänrajauksensa.




Hautomakoneesta siirsin tiput ankanpoikasilta vapautuneeseen tiponaarioon. Ruuaksi poikasille laitoin keitettyä kananmunaa murskattuna sekä poikasrehua. Kuulostaa brutaalilta tuo keitettyjen kananmunien antaminen kananpoikasille, mutta joka ainoa ruokintaohje, jonka olen löytänyt, ohjeistaa samoin. Poikasrehun kanssa tuli omituinen ongelma: Sitä myydään vain 40 kilon säkeissä! Ostin säkin kuitenkin, koska rehu on kohtuuhintaista ja helppoa ruokaa. On siinä popsimista kahdeksalla alle nyrkin kokoisella untuvikolla. Täytynee selvittää voisikohan lopun poikasrehun vaikka sekoittaa aikuisten lintujen rehuihin.




Vesiastiaksi kananpoikasille laitoin kissanruokakupin, ja siihen ison kiven. Tiput ovat ilmeisen hukkumisherkkää sorttia, tai ainakin siitä monessa paikkaa varoitellaan. Varmistelin siis kuivilla pysymisen niin suurella kivellä, ettei kiven ja kupin rakoon mahtunut kuin oma sormeni. Hyvin tuntui tämä toimivan. Vettä saa tietenkin olla lisäämässä monta kertaa päivässä, koska sitä mahtuu kuppiin niin vähän.




Yllätyksenä itselleni tuli se, että tiput näyttävät pääsiäiskorttien keltaisilta untuvapalleroilta tasan kaksi vuorokautta. Kolmantena elinvuorokautenaan ne alkoivat jo tarmokkaasti kasvattaa siipisulkia.




Yhdeksän päivän ikäisinä ne näyttivätkin sitten jo tältä.




Ohton mielestä tiput ovat mainioita.




Valvotusti ja varoen niitä sai vähän silittääkin.