perjantai 17. maaliskuuta 2017

Mytty – erään karitsan seleeninpuutostila


Olin kuvitellut ajoittavani karitsoinnin pääsiäisen kieppeille kuten aikaisempinakin vuosina. Toisin kuitenkin kävi. Pässi karkasi syyskuussa omasta aitauksestaan ja suunnisti muitta mutkitta uuhilaumaan. Karkureissun tuloksia korjataan nyt. Ensimmäiset karitsat syntyivät keskelle suomalaista helmikuuta. Ei mikään optimiympäristö parin kilon pitkäsäärille vaikka sisätiloissa ovatkin.

Aiempina vuosina karitsat ovat olleet selkeästi joko vahvoja ja reippaita tai sitten muutamassa tapauksessa täysin elinkelvottomia. Jos karitsa ei ole selviytynyt tissille, kyseessä on yleensä ollut ensimmäistä kertaa karitsoiva uuhi, jolla on ollut homma hiukan hakusessa. Tilanteesta selvittiin viime keväänäkin sillä, että tuupattiin karitsa hiukan puoliväkisin syömään, jolloin sekä emälle että karitsalle valkeni jutun juoni. Tällä kertaa ensimmäisten kaksosten toinen osapuoli olikin taas vahva ja reipas, mutta toinen jotenkin heikonlainen. Se ei ollut täysin toivoton tapaus, muttei oikein viimeisen päälle kunnossakaan.




Ensimmäisenä iltana kaikki näytti vielä hyvältä. Kaksoset jäivät emänsa huostaan virkeinä ja jaloillaan. Seuraavana aamuna toinen löytyi kylmettyneenä myttynä lampolan nurkasta. Karitsasta ei ollut itse ruokaansa hankkimaan, joten lypsimme emosta maitoa ja tarjoilimme sen isolla ruiskulla suoraan sen suuhun. Onneksi se oli sen verran tolkuissaan, että nielemisrefleksi oli tallella. Jos karitsa ei osaa niellä, ei sitä voi ruutalla syöttää koska maito päätyy keuhkoihin ja se on hyvin nopeasti hengen menoa se.




Syötimme karitsan ja laitoimme sen nukkumaan lampolaan villaviltin sisälle kuumavesipullon kylkeen. Karitsa virkosi muutamassa tunnissa ja nosteli jo päätään kun menimme sitä katsomaan. Syötimme sen viidesti päivän aikana ja se tuntui vahvistuvan hyvää vauhtia. Arvelimme jo, että tästäpä homma lähtee edistymään ihan omalla painollaan. Vaan eipä lähtenyt.

Kolmannen päivän aamuna tilanne olikin yllättäen taas huonompi. Oltiin palattu siihen lähtötilanteeseen, että karitsa oli alilämpöinen – viltistä ja kuumavesipullosta huolimatta. Eipä siinä muuta kuin karitsa kainaloon, koiranpeti kylppärin puolelle, lattialämmitys huutamaan, kuumavesipullo kylkeen ja maitoa hakuun naapurin maitotilalta. Tilanne näytti hyvinkin huolestuttavalta, mutta viiden syöttökerran jälkeen iltaa kohden otus virkosi ja illalla se olikin taas jo jaloillaan. Myös ensimmäinen kakka ilmestyi kolmannen päivän iltana. Harvoin on kakka aiheuttanut niin paljon riemua kuin tällä kertaa! Jos eläin on puolikuntoinen eikä aineenvaihdunta pelaa, on ennuste huononlainen. Siksipä kakka on toipilaan kohdalla yleensä aina hyvä merkki.




Neljännen päivän aamuna edessä oli outo tilanne. Karitsa oli virkeä ja energinen, mutta ei päässytkään enää jaloilleen. Se oli kuin bambi jäällä: Jalat levisivät sivuille aina kun se yritti ylös. Ja yritystä kyllä riitti! Kokeilimme tukea sitä jaloilleen, mutta jalat olivat liian huterat. Onneksi nykyään löytyy netistä vertaistukiryhmää, kokemusta ja tietotaitoa joka lähtöön. Ei muuta kuin Naamakirjaan Suomenlammas ja Lampola –ryhmiin kyselyä että missäpä nyt vika. Sain ohjeen että karitsalle täytyy hankkia eläinlääkäriltä seleenipistos. Jalkojen lihasheikkouden oli siis aiheuttanut seleeninpuutos ja tilanteen todennäköisesti korjaisi seleenin lisääminen elimistöön. Samalla kertaa seleeni- ja vitamiinikuurille ohjeistettiin kaikki tiineet uuhet.




Siitäpä lähdettiin Myttyä kyyditsemään kunnaneläinlääkäriin. Lääkäri arveli että kyseessä saattaisi olla ehkä joko ns. vesipää tai jokin hermostollinen/neurologinen vika. Saimme kuitenkin Mytylle seleenipistoksen, vitamiinipistoksen ja antibiootteja. Lääkäri ei ollut toipumisen osalta kovin toiveikas, mutta pyysi kuitenkin ilmoittelemaan miten Mytyn kanssa kävisi.

Ohjelmassa seurasi ankaraa tiedonhankintaa. Eipä ollut tullut seleeniin perehdyttyä. Martat -lehti nro.1/2016 valaisi, että seleenin määrä elintarvikkeissa ja rehuissa riippuu ennen kaikkea maaperän seleenipitoisuudesta. Suomessa maaperä on seleeniköyhää. Siksi seleeniä lisätään lainnoitteisiin ja karjan rehuun.

Lammaswiki.fi selventää asian perinpohjaisesti:

"Seleeni
Suomen maaperässä on huonosti seleeniä ja sen pitoisuus pelloilta korjatussa sadossa on lähes nolla ilman lannoitteisiin lisättyä seleeniä. Seleenin puutos aiheuttaa syömättömyyttä ja kasvunheikkenemistä, yhdessä E-vitamiini puutteen kanssa se aiheuttaa lihasrappeumaa eli karitsahalvausta. Myös hedelmällisyyshäiriöitä ja jälkeisten jäämistä, alentunutta vastustuskykyä, villan laadun huononemista, utaretulehduksia ja heikkoa karitsointia voi esiintyä seleenin puutteesta. (Kallio 2012)
Seleenin turvamarginaali on pieni ja pelättäessä seleeninpuutosta voidaan epähuomiossa aiheuttaa seleenimyrkytys eläimille. Kymmenkertaisilla seleeniannoksilla voidaan aiheuttaa myrkytysoireita, mm. epämuodostuneet, halkeilevat sorkat, villan huono laatu ja karvattomat alueet.
Seleenintarve lampailla on 0,1-0,3 mg/kg ka rehua/vrk. Voimakas kasvu, sairastuminen ja E-vitamiinin saanti vaikuttavat seleenin tarpeeseen. Niukka E-vitamiini saanti esim. kuivaheinävaltaisella ravinnolla lisää seleenin tarvetta, samoin rehevä kevätlaidun, äpäre tai propionihapolla säilötty rehu, jolloin seleeniä kuluu runsaasti.
Tärkein seleenin lähde tavanomaisessa tuotannossa on seleenilannoitetulta pellolta korjattu rehu. Kaupallisissa kivennäisissä ja lisissä on seleeniä sekä kokonaan että osittain epäorgaanisessa muodossa tai seleenihiivana. Näiden imeytymisessä on eroja ja pakkauksissa suositeltuja annoksia kannattaa noudattaa."
Sain vielä aivan ihanan puhelun Naamakirjan Lampola-ryhmän jäseneltä, jolla oli paljon tietoa ja kokemusta lampaista. Hänen ohjeestaan soitin myös Lammasmaailman eläinlääkäri Johanna Rautiaiselle. Johannalta sain vielä viimeisen varmistuksen siitä, että seleenistä tässä kaikessa nyt oli kyse, sekä ohjeet miten toimia.




Soittelinpa siis kunnaneläinlääkärin antamaan seleeniä pistoksena koko katraalle, jotta aine saataisiin vaikuttamaan mahdollisimman pian. Tilannehan oli se, että lisää karitsoja alkaisi putkahdella maailmaan hetkenä minä hyvänsä, enkä totta vieköön haluaisi nähdä yhtä surkeaa starttia elämään kenelläkään muulla pikkuisella.

Myönnän, että olin pitänyt lampaita sillä tavalla kanojen tapaisina elikoina, että ne nyt menevät tuossa sivussa melkein omalla painollaan. Syövät mitä tahansa ja pysyvät hengissä ihan itsestään. Väärässä olin ja pahemman kerran. Tähän asti olimme edenneet tuurilla. Jatkossa se ei enää riittäisi.




Viikon ikäisenä Mytty hapuili tuettuna jo jaloilleen. Seisominen sujui Lihakunnan vanhassa laatikossa kun sorkat saa tuettua laatikon kulmiin. Tukea seisomisen harjoitteluun Mytty sai sille varta vasten miehen rakentamasta seisontatuesta. Virtaa, pirteyttä ja ruokahalua riitti ja arvelin jo että Mytyllä on muutaman viikon kuluessa menopelit allaan kun vain jatketaan seisomaharjoituksia ja pidetään tuttipullo lämpimänä. Emo ei sitä enää takaisin olisi huolinut näin pitkän erossaolon jälkeen, joten pullokaritsaksi se olisi jäänyt.




Karitsasta tuli nimeltään Mytty, koska se löytyi surkeana myttynä lampolan nurkasta. Jos pitää eläimiä kasvattaakseen itse ruokansa, on aina parempi jos pystyy pitämään niihin tietyn etäisyyden. Juuri siitä syystä emme yleensä anna eläimille nimiä emmekä kesytä niitä. On aivan eri asia syödä lammasta laitumelta kuin ”Vilhelmiinaa sylistä”. Heti kun eläintä päätyy hoitamaan näinkin intensiivisesti, siihen muodostuu suhde ja side. Siksipä suru oli melkoinen kun Mytty kaikista pelastusyrityksistä huolimatta kahden viikon iässä sai hengityselintulehduksen ja nukkui pois.



Loput karitsat syntyivät terveinä ja reippaina. Nyt ollaan taas viisaampia tuon pahuksen seleeninkin suhteen. Harmi että osa opista tulee aina kantapään kautta. Jatkossa osaamme toivottavasti välttää vastaavat ongelmat.


Taulan valmistus

Taula on taulakäävästä valmistettu sytyke, jota käytetään tulen sytyttämisessä tuluksilla. Taula varastoi tuluksilla siihen iskettävän kipinän. Taulassa kipinä siirretään eteenpäin seuraaviin sytykkeisiin, kuten katajanniineen tuohirullassa. Yhteen sytytykseen tarvitaan noin kynnen kokoinen pala taulaa, joten yhdestä käävästä saatavalla taulalla pystyy sytyttämään tulen useita kertoja.

Veistele ensin puukolla käävän kuori pois



Poista pillikerros tarkasti. Näin jäljelle jää vain malto.




Laita malto koivuntuhkaveteen (1l kylmää vettä + 1dl koivuntuhkaa) tai n.10% soodaveteen likoamaan pariksi päiväksi. Liottamisen sijaan taulaa voi vaihtoehtoisesti keittää noin 15min. Emäs tekee mallosta taulaa, johon kipinä jää kytemään.




Kun malto on lionnut lipeässä tai soodassa tarpeeksi, huuhdo taula, purista siitä ylimääräinen vesi pois ja laita se kovalle alustalle. Pehmitä taula nuijimalla sitä kevyesti puukalikalla kunnes taulan paksuus on noin 3mm. Varo ruhjomasta taulaa rikki. Tässä kohtaa kostautuu se, jos olet poistanut pillistön liian suurpiirteisesti: Taula pehmenee ja venyy, mutta pillistönjämät kovettuvat kikkareiksi.

Venyttele taulaa käsissä hieromalla. Taula sekä venyy että kuivuu samalla. Taula ei missään tapauksessa saa kuivua korpuksi vaan sen pitää valmiina muistuttaa säämiskää. Taulaa voi tosin tarvittaessa myös uudelleen kostuttaa mikäli lopputulos ei ensi yrittämällä ole toivotunlainen.




Mitä paremmin pillistön poistaa ja mitä huolellisemmin taulan muokkaa, sitä säämiskämäisempi lopputulos. Tätä yksilöä sietää työstää vielä lisää.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Bug-out bag

Mikä ihmeen bug-out bag? Kyseessä on valikoima välineitä, tarpeistoa, elintarvikkeita ja lääkkeitä, joilla selviytyy tarvittaessa 72 tunnin ajan. 72 tunniksi, eli 3 vuorokaudeksi repun sisältö on suunniteltu riittämään sitä silmällä pitäen, että viimeistään ko. ajassa pitäisi viranomaisten selviytyä paikalle auttamaan kansalaista hädässä.

Ajatus repusta on peräisin Korean sodan ajalta Yhdysvaltojen ilmavoimista, joissa lentäjillä oli käytössä bail-out bag (bail = viskain, viittaa lentokoneen heittoistuimeen) nopeita lähtöjä ja siirtymisiä varten. Tuolloin reput suunniteltiin yhtä lailla nopeaa paikalta haihtumista silmälläpitäen kuin myös sellaisia tilanteita varten, jolloin oli tarvetta antaa ensiapua tai muuten auttaa muita.

Muita nimityksiä bug-out bagille:
  • BOB (Bug-Out Bag)
  • 72-hour kit
  • a Grab Bag
  • a Battle Box
  • PERK (a Personal Emergency Relocation Kit)
  • a Go Bag
  • a GOOD Bag (Get Out Of Dodge) =D
  • INCH Bag (I'm Never Coming Home)
  • QRB (Quick Run Bag)
Käsitteelle bug-out bag en löytänyt vakiintunutta suomennosta, mutta se kääntynee jotakuinkin pako/poistumisrepuksi. Ajatuksena on että repun sisällön avulla pystyy poistumaan mahdollisimman nopeasti katastrofialueelta ja pysyttelemään hengissä, olipa kyseessä sitten hurrikaani, metsäpalo, maanjäristys, tulva tai vaikka terrori-isku. Kevyimmillään reppu on "Get Me Home" -versio, jossa on säänmukaista vaatetusta, paperikartta, kompassi, vähän ruokaa ja vettä sekä hyvät kävelykengät. Repun varustus voi myös vaihdella sen mukaan minkälaiseen katastrofiin sen kanssa erityisesti varaudutaan tai minkälaisessa ympäristössä asutaan.


Kuvahaun tulos haulle bug out bag


Reppu kantovälineenä toiminee hyvin suurkaupungissa. Jotkut säilyttävät reppua työpaikallaan tai autossa hankkiutuakseen sen avulla tarvittaessa kotiin. Sijoitumme itse suomalaisen haja-asutusalueen kauimmaisille laitamille ja ellemme ole kävelymatkan päässä kotoa, olemme käytännössä aina liikkeellä autolla. Päätimme siis koota tarvikkeet autoon. Silloin ne ovat mukana myös työpaikalla.

Ameriikan bug-out bagin sisältönä on Wikipedian mukaan useimmiten:
  • Vettä. Kanada suosittelee varaamaan juomavettä 2 litraa/henkilö/päivä sekä toiset 2 litraa/henkilö/päivä ruuanlaittoon ja peseytymiseen. Muut maat suosittelevat isompia vesimääriä, joten tuo 2+2 litraa lienee minimi. Myös mahdollisten lemmikkieläinten mukanaolo tulee huomioida vedentarpeessa.
  • Pilaantumattomia elintarvikkeita
  • Vedenpuhdistustabletteja tai -välineitä
  • Ruuanvalmistusvälineet
  • Ensiapupakkaus
  • Tulentekovälineet
  • Katastrofisuunnitelma: Tiedot väestönsuojista ja suunnitelma poistumisreiteistä
  • Selviytymisopas, johon on perehdytty etukäteen
  • Kartta (paperinen)
  • Yöpymistarvikkeet
  • Sanitaatiotarvikkeet
  • Säänmukainen vaatetus mukaanlukien UV-suojaus
  • Makuupussi, huopa ja makuualusta
  • Laavukangas/pressu (suojautumista ja veden keräämistä varten) ja vahvaa narua
  • Henk.koht. lääkkeet
  • Kopiot potilastiedoista
  • Lemmikkien / lasten / vanhusten omat tarvikkeet
  • Paristokäyttöinen radio
  • Taskulamppu ja valotikkuja
  • Käteistä
  • Henkilöllisyysasiakirjat (passi ja/tai ajokortti)
  • Taittoveitsi, monitoimityökalu ja monitoimilinkkuveitsi
  • Ilmastointiteippiä
  • Rautalankaa sitomiseen ja ansapyyntiin
  • Kompassi
  • Ase ja ammuksia
  • Ritsa, ilmakivääri tai puhallusputki pienriistan metsästykseen
  • Onkisetti
  • Merkinantopeili
  • Merkinantopilli
  • Kumiletkua
  • Vatsalääkkeitä ruuansulatushäiriöihin
Kuvahaun tulos haulle bug out bag


Kaiken muun ymmärsin, mutta tuon kumiletkun tarkoitus jäi hahmottumatta. Huomattava osa varustuksesta näyttääkin löytyvän jo "All You Need" -käsilaukustani, mutta esim. yöpymis- ja ruuanlaittovälineet tulee lisätä kuormaan.

Ja koska savossa ympäristö sekä potentiaaliset mahdollisuudet ja uhat poikkeavat osittain Ameriikan vastaavista, aionkin kasata itselleni bug-out bagista Savo-version.


Kuvahaun tulos haulle bug out bag


Tämän jutun tekstin kääntelin vapaasti Wikipedian bug-out bagia koskevasta julkaisusta (https://en.wikipedia.org/wiki/Bug-out_bag). Kyseessä ei ole ko. jutun suora käännös. Myös kuvat ovat peräisin intternetistä.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Kääpiä keräämässä

Enpä olisi arvannut, että kiinnostukseni taulan valmistamiseen johtaa siihen, että päädyn hiihtämään. Vaan jotta taulaa saisi valmistettua, on löydettävä taulakääpiä. Taulakäävät taasen kasvavat liiasta vedestä kärsivissä rantakoivikoissa, josta pääsemmekin tähän aikaan vuodesta siihen tosiasiaan, että sukset olisi kaivettava esille.




Olin jo lähettää miehen käävänhakureissulle koska arvelin että kenenkään hermot eivät kestä sitä että minä kampean suksille. Olen viimeksi hiihtänyt vuonna 2002 armeijassa, eivätkä ne muistot ole sittemmin herättäneet ihmeemmin hiihtohaluja. Vaan niinpä vain sai mies minut jotenkin houkuteltua mukaan. En vieläkään ole ihan varma kuinka se tapahtui, mutta hän onnistui omaan maltilliseen tyyliinsä jotenkin keplottelemaan minut suksille, kaivettuaan läntisen naapurivaltiomme armeijan kaluston esiin ja säädettyään minulle sauvat ja suksien siteet kohdilleen. Olin siis suksilla. Ei muuta kuin menoksi. Etukäteen oli sovittuna, että tahti pidetään rauhallisena, matka lyhyenä, eikä minun tarvitse mennä sekoilemaan suksineni vitelikköön / pusikkoon / rinteisiin / muunlaiseen vaikeaan maastoon.




Talomme sijaitsee pienellä kummulla, joten liikkeellelähtö oli rivakampi kuin olisi ollut suotavaa. Ehdin karjuen laskea holtittomasti parikymmentä metriä ja sitten olinkin jo pyrstölläni penkassa. Siinä sitä oltiin katollaan lammasaitauksen luona ja voisin vaikka vannoa että lampaat pidättelivät naurua. Onneksi mies oli suunnitellut kääpäjahtireitin amatöörin taidottomuuden huomioon ottaen ja tuo suistuminen jäikin vastoin kaikkia odotuksia päivän ainoaksi.




Aurinko paistoi täydeltä terältä ja hanki hohti, joten mikäs siinä lopulta oli hiihdellessä. Ylitimme pellon ja laskeuduimme lammen jäälle syynäämän rantakoivikkoa. Tai mies syynäsi. Minä jouduin kohdistamaan kaiken energiani ja keskittymiskykyni suksilla etenemiseen.


Ensimmäinen iloinen löytö oli saukon jäljet. Saukko oli tepastellut lampeen laskevalla purolla ja kaivellut rantahetteikössä. Ilmeisesti se pääsee jostain lammen jään allekin, koska hetteiköstä löytyi pienen hauen pää.




Ja niin vaan löytyi kääpiäkin. Taulan tekoon tarvitaan tietenkin nimenomaan taulakääpiä. Käävän irrottamiseen on hyvä tietää hommaa helpottava niksi: Kääpää ei tule yrittää irti ylhäältä alaspäin painamalla/taittamalla, koska sen päällä voi suurin piirtein seistä ilman että kääpä irtoaa. Sen sijaan kääpää tulee kopauttaa alareunastaan ylöspäin. Siten se rapsahtaa irti helposti.




Lopulta minäkin päädyin vitelikköön kääpiä ihmettelemään – ihan vapaaehtoisesti. Paluumatka sujui yhtä leppoisaan tahtiin kuin koko päivän hiihtelyt ja reissu oli niin sopivan mittainen, rauhallinen ja amatöörille soveltuva että saatan hiihtää vielä joskus toistekin vaikka ihan vain nähdäkseni saukon varpaanjälkiä. Täytyy vain olla tyytyväinen siihen tilanteeseen, että proteiini kasvaa omassa pihassa. Mikäli henkiinjääminen olisi talvella metsästämisen varassa, olisin taatusti kylän ensimmäinen vainaja.




Mikäli kääpien kerääminen kiinnostaa, muistathan pyytää hommaan maanomistajan luvan. Kääpien kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksien piiriin.



sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Hanhia

Hanhien hankintaa aloimme harkita siinä vaiheessa kun totesimme, ettei meistä kumpikaan juurikaan pidä ankanmunien tai -lihan mausta. Ajatuksena oli siis luopua ankoista ja hankkia niiden tilalle hanhia. Meillä ei kummallakaan ole aiempaa kokemusta hanhista ja moni aikomuksistamme kuullut ehtikin varoitella että nämä ne vasta ovat ilkeää porukkaa: suhisevat, nokkivat ja hyökkäävät silmille. No, koskapa samanlaisia varoituksia kuului aikanaan kalkkunoiden hankinnan yhteydessä, päätimme jälleen viitata kintaalla moisille "tiedoille" ja hankkia hanhia - kävi miten kävi.




Hanhien löytymisen kanssa meillä kävi tuuri. Hyvin pian hankintapäätöksen jälkeen tuli Naamakirjan hanhiryhmässä vastaan ilmoitus, jossa uutta kotia etsivät nuori naaraskolmikko. Saimme onneksemme ostaa ne ja pian meillä olikin uusia räpyläjalkoja pihassa. Ja nimenomaan pihassa, eikä tallissa sisällä kuten suunnitelma oli. Ei meinaan tarvinnut moneksi sekunniksi selkäänsä kääntää kun koko porukka hankkiutui omatoimisesti ulos karsinastaan ja suoraan pihalle. Ovat näemmä selvästi rohkeampia ja pystyvämpiä kuin pikkuiset ankat. On tässä vielä opettelemista.

Onneksi nämä yksilöt ovat myös hyvin kesyjä. Kävimme melko vaivattomasti poimimassa hangessa töröttävät siivekkäät takaisin rajatulle elinalueelle. Hanhi kainalossa tuli huomattua että nämä ovat myös erittäin vahvoja lintuja - ja paljon suurempia kuin olin kuvitellut. Mutta toistaiseksi ainakin hyvin ystävällisiä. Suhinoita saimme osaksemme kun purimme heitä kuljetuslaatikoista uuteen karsinaansa. Nokkimista tai minkäänlaista silmille hyppimistä ei ainakaan vielä ole ollut. Saapa nähdä kun kotiutuvat paremmin ja tutustuvat meihin. Nyt ovat ehkä vielä hieman arkoja uudessa ympäristössä ja uusien ihmisten keskellä. Edellisen omistajan mukaan hanhet oppivat tunnistamaan omat ihmisensä ja ovatkin kiukkuisia vain vieraille. Jännä nähdä kuinka käy.




Hanhia on käytetty kotieläiminä jo 4000 vuotta. Useimmat kesyhanhet polveutuvat eurooppalaisesta merihanhesta, osa taas aasialaisesta joutsenhanhesta eli kyhmyhanhesta. Hanhia jalostettaessa on valittu mahdollisimman suuria yksilöitä, minkä vuoksi kesyhanhi voi painaa jopa 10 kiloa, kun taas sen kantamuoto merihanhi painaa vain nelisen kiloa. Tämä on vaikuttanut hanhien ruumiinrakenteeseen. Siinä missä villihanhien takapää on vaakasuora ja ohut, kesyhanhien takapäähän kertyy runsaasti rasvaa, mikä pakottaa linnun liikkumaan enemmän suorassa asennossa. Tämä takapainoisuus myös estää kesyjä hanhia lentämästä (Wikipedia). Voinemme siis luottaa siihen että vaikka maisemaan ilmestyisi peukalon mittainen poika hamsterinsa kanssa, nämä hanhet tulevat pysymään tarhassaan.




Monilla ihmisillä vaikuttaa tulevan hanhista mieleen hanhenmaksa(pallerot). Ilmeisesti kansallissankarimme Uuno Turhapuro on onnistunut tuomaan tämän ruokalajin tiettyjen sukupolvien tietoisuuteen. Hanhia on pidetty aikojen saatossa kotieläiminä lihan, munien ja höyhenten vuoksi. Hanhenmaksa taasen on hyvinkin kyseenalainen herkku ainakin jos se on peräisin maksaa tuottavilta hanhitiloilta. Niissä paikoissa hanhia pakkoruokitaan ennen teurastusta jotta maksa kasvaisi suuremmaksi.

Nykyään hanhia on niin harvalla, että suurin osa suomalaisista on tuskin elävää hanhea nähnyt muualla kuin kotieläinpuistoissa. Niinpä meilläkään ei hanhista aiempaa kokemusta ole päässyt mistään kertymään. Ankkojen kanssa ovat räpyläjalkaisille yhteiset tavat tulleet tutuiksi, joten eiköhän hanhien kanssakin pärjätä. Nyt vain uroshanhi hakuun että saataisiin pikkuisia hanhia kesäksi. Nämä yksilöt kun kuulema ovat ainakin kovia hautomaan.

torstai 8. joulukuuta 2016

Kanien muutto

Viimeiset 1,5 vuotta kanien kanssa on opettanut paljon. Minulla ei lapsuusvuosien kanikavalkadissani ollut kuin yksi valitettavan lyhytikäinen uroskani, joten en ole oikein ollut selvillä kanien sukupuolieroista. Toki nytkin on epäilemättä vaikutusta myös yksilöiden ominaisuuksilla, mutta on kuulkaa kaneissakin melkoinen ero siinä, onko kyseessä uros- vai naarasyksilö.

Sen huomasi eritoten kesän aikana kun kanit olivat ulkona. Tyttökanit karkasivat neljästi kesän aikana. Poika ei kertaakaan. Nuiden karkailujen seurauksena navetassa temmeltää nyt 10 reipasta, mutta ehkä hieman ennalta suunnittelematonta poikasta. Tyttökanit myös panikoivat milloin mistäkin rapsahduksesta. Poika katseli luottavaisen rauhallisesti niin kanitarhaan murtautunutta lammasta kuin naapurin karjuvaa koiraakin.

Eroavaisuudet tulivat kuitenkin ehkä selvimmin ilmi syksyllä, kun kanit oli määrä siirtää talvehtimaan sisätiloihin.

Kanien pyydystäminen ja navettaan siirtäminen etenee seuraanvanlaisesti:

Poikakani:

  1. Aseta haavi kanin tarhaan niin, että kani pääsee siihen hyppäämään (täysin vapaaehtoisesti, ilman minkäänlaista "syöttiä" tai ahdistelua).
  2. Koppaa kani kainaloon ja lompsi kaikessa rauhassa navetalle.
  3. Vapauta kani.
  4. Seuraile kun kani tsekkaa paikat, käy kakalla ja ryhtyy syömään.
  5. Valmis.
Tyttökanit:
  1. Varustaudu homman paksuilla nahkahanskoilla ja pitkähihaisella takilla.
  2. Heilu haavin kanssa tovi kanitarhassa. Totea ettei kanien kiinni saaminen onnistu ilman apuvoimia. Nouda mies avuksi.
  3. Luo kiinniottostrategia.
  4. Heilu heikkopäisenä pitkin tarhaa sinne tänne sinkoilevien kanien perässä.
  5. Haavin osuttua kanin mökin nurkkaan paikkaa revennyt haavi.
  6. Käy juomassa ja vaihtamassa kuiva t-paita.
  7. Onnistut saamaan toisen kaneista satimeen. Nosta rimpuileva ja hyperventiloiva kani pakko-otteeseen syliin.
  8. Kipitä rimpuileva ja sätkivä kani kainalossa navetalle.
  9. Vapauta kani.
  10. Hiippaile ulos jotta panikoiva kani lakkaisi syöksymästä päistikkaa pitkin karsinaa.
  11. Totea vahingot ja käy puhdistamassa ja paikkaamassa raapimishaavat ranteistasi.
  12. Hiivi pari viikkoa navetassa kuin joulutonttu ettet säikyttäisi lisää edelleen laajennein pupillein karsinassa poukkoilevia elikoita.
  13. Tilanne saattaa olla rauhoittumaan päin parin viikon kuluessa.
Mikäli joku arvelee, että kaneissa olisi vielä kesyttämisen varaa, hän on epäilemättä oikeassa. En vain halua muokata lemmikkejä tulevasta sapuskastani. Tyydyn siis puolivillien ja vauhkojen elikoiden kanssa taistelemiseen.

Kevään ulos siirtymisiä odotellessa.



Viidesti laukeava

Isäni tekee meille joka vuosi muutaman hiirenloukun. En osaa sanoa mistä malli on peräisin, mutta sitä näkyy toisinaan esim. kotiseutu- ja maatalousmuseoissa. Se on huomattavan hyvin toimiva ratkaisu nykyisiin kaupallisiin malleihin verrattuna. Teolliset yhden hiiren loukut räpsivät sormille jo viritysvaiheessa, syöttiä ei saa pysymään paikallaan millään ja jos sen saa pysymään paikallaan, sen pystyy varastamaan loukusta loukkua laukaisematta.

Nuo kaupalliset loukut ovat useimmiten myös niin keveitä, että niissä hengestään kamppaileva jyrsijä pomppii loukku mukanaan metritolkulla pitkin komeron tai kaapin pohjaa ja seiniä. Loukut on siis sidottava narulla kiinni varsinkin jos hiirellä on mitään mahdollisuuksia kompuroida niiden kanssa jonnekin sokkelin rakoseen.

Koska on aina yhtä mieltä ylentävää herätä aamuyön tunteina kuuntelemaan kaupallisessa loukussa teutaroivan hiiren kuolinkamppailua, arvostan suuresti tätä äänetöntä tappajaa, joka kaiken lisäksi yhden hiiren listittyään tappaa vielä ihan niin monta kuin on reikiä viitsinyt kakkosvitoseen porata. Tämä myös löytyy tasan niiltä sijoiltaan hiirivainajan kera, johon sen alunperin asetit.




Loukku toimii siten, että sopivankokoisen kolon pohjalla on syötti, jota hiiri lähtee tavoittelemaan. Hiiren ja syötin välissä on hyvin viattoman näköinen lankapari, jonka nälkäinen hiiri jyrsiin poikki. Lanka kuitenkin vapauttaa jousen, joka kiskaisee ylös silmukan. Jousi on sen verran topakkaa tekoa, että hiireltä on henki pois alta aikayksikön kun silmukka puristuu reijän yläreunaa vasten.

Jousina toimivat kertaalleen putken ympärille väännetyt polkupyöränpinnat, jotka on lähtöpäästään upotettu puuhun. Vapaasta päästään ne on hieman taitettu ylös, jotta silmukka ei lipsahda irti jousesta. Reijän halkaisija on 35mm. Hieman päärynänmuotoiseksi hitsattu silmukka on kierretty rautalangasta. Viritystyökaluille on oma paikkansa loukun reunassa,




Loukku edestä: Jousi on pingotettu ala-asentoon langan avulla. Lanka kulkee silmukkana loukun läpi koko loukun korkeudelta pitäen jousen alhaalla/vireessä ja silmukan paikallaan kolon kohdalla. Jokaisen reijän yläpuolella on naula, joka pitää silmukan tallessa ja paikallaan jos ei heti tule virittäneeksi lauennutta loukkua uudelleen. Hiirenmentävää 35mm:n reikää porattaessa tulee huomioida se, että jousen lähtöpäähän jää tarpeeksi puuta. Jousi kun ei selviydy hommastaan jos sen pää kurkkaa loukun hiirireijän katosta.

Tästä uuden uutukaisesta yksilöstä puuttuvat vielä syötit. Ne pudotetaan kolon pohjalle. Kuivat syötit pitävät loukun puhtaana, eivätkä lähde pilaantumaan. Esim. kaurahiutaleet tai pähkinät toimivat hyvin.




Loukun mukana saan aina myös loukun virittämiseen tarvittavat työkalut. Naula pitää jousen ala-asennossa ja silmukan reijän kohdalla kun uutta lankaa solmitaan paikalleen. Tällöin silmukka painetaan niin alas, että sen alareuna tulee näkyviin loukun pohjasta. Naula asetetaan silmukan läpi, jolloin naula lukittuu pohjaa vasten pitäen silmukan ala-asennossa. Neulaksi muotoillun rautalangan avulla langan saa pujotettua paikalleen reijistään loukun läpi.




Loukku päältä: Kakkosvitosen pitkälle sivulle on kiinnitetty paikalleen liimattujen välilistojen avulla ns. etupaneeli. Reikien kohdalle tulevat silmukat asettuvat kakkosvitosen ja etupaneelin väliin. Listanpätkät pitävät rautalankasilmukat reikien kohdalla. Loukun vireessä pitäville langoille on porattu omat läpivientinsä.




Pohjaan kirjoitettu ohjeistus kertoo, että jousi on sen verran vahvaa tekoa, ettei lanka ei pysy paikallaan tavallisella umpisolmulla. Ensimmäinen solmu kannattaa tehdä niin, että vie langan päät kahdesti keskenään ristiin. Eli ikäänkuin tuplaa tavallisen solmun horisontaalisesti. Tuplasolmun päälle voi sitten laittaa ihan tavallisen solmun. Langaksi on turha viritellä mitään ompelulankaa. Sellainen on liian heikkoa tekoa. Kalastajanlanka tai karhulanka selviytyvät parhaiten tästä hommasta.




Ja sitten ei muuta kuin loukku paikalleen. Ainakin meidän vanhassa talossamme loukulle riittää hommia niin vanhan navetan eläinsuojissa kuin ihan tuvan puolellakin, koska kissoja ja pystykorvaa ei voi päästää hiirijahtiin esim. kanilaan tai kellariin.

Tällaisessa loukussa on sekin hyvä puoli, että siihen eivät tuvan puolella elelevät elikot tai ihmispennut satuta itseään. Kaupalliset loukut räpsähtävät helposti kissan tai koiran kynsille/kuonolle tai lapsen sormille mutta tätä voi vaikka kuljetella pitkin tupaa ja ainoa tapahtunut vahinko on pitkin huushollia putoilevat syötit. Hiiret tosin saattavat hävitä loukusta omia aikojaan mikäli koirilla tai kissoilla on loukulle pääsy.

Hiiren saa loukusta pois painamalla jousta alaspäin. Näin silmukka laskeutuu alas ja hiiren kaula vapautuu silmukasta. Sitten sen voikin hännästä nostamalla nakata kanalan puolelle jatkojalostumaan.