sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Palasaippuaa ja -shampoota

Ei ole oikeastaan mitään järjellistä perustetta tuottaa nestemäistä saippuaa ja pakata sitä muovipulloon. Kun tähän lisätään se, että muoviin pakattu nestemäinen saippua usein vielä tuotetaan ties missä, ties mistä ainesosista ja kuljetetaan kaukaakin ostajien luo, perustelut moisen tuotteen käyttämiselle alkavat olla aika vähissä. On aika ottaa askel kohti saippuan ja shampoonkin lähtöpistettä ja perusolemusta.




Ihan vielä en osaa tehdä saippuaa itse, vaikka siihenkin hommaan olen kyllä ryhtymässä. Saippuan valmistaminen vaatii vielä hiukan lisää aiheeseen perehtymistä, vaikka ei sen kuulema vaikeaa pitäisi olla (kuuluisat viimeiset sanat?). Hommassa on vielä asiaan perehtymättömyyteni lisäksi sellainenkin pikku mutka, että saippua-ainekset kipittävät vielä sorkillaan lampolassa. Kunhan teurastushommiin tulee ryhdyttyä, otan rasvan talteen ja alan saippuan keittoon.




Toistaiseksi olen siis siinä pisteessä, että ostan saippuani kaupasta. Ja vain palasaippuaa. En siis osta enää nestemäistä, mutta en osaa vielä tehdä sitä palasaippuaa myöskään itse. Myönnän kehittäneeni saippuoiden ostamisesta jo jonkin sortin harrastuksen. Bongaan niin lähikaupasta, messuilta kuin reissun päältäkin ihania saippuoita ja haltioidun palasaippuahyllyn luona aina sitä enemmän, mitä suurempi valikoima on. Myönnän, että olen edennyt tässä ihan fiilispohjalta. En siis ole toistaiseksi perehtynyt esim. siihen, mitä nämä kaupan saippuat sisältävät tai miten ne on tuotettu. Arvelin hypätä kokonaan sen kohdan yli kohti kotitekoista saippuaa. Olen siis pitänyt nyt johtolankana sitä, että olen luopunut muovisista pumppupulloista ja kanistereista sekä siitä, että minun takiani roudattaisiin nesteitä ympäri maailmaa ainakaan tässä muodossa.

Olen päätynyt suorastaan keräilemään saippuoita. Onneni on, että ihanat vanhempani kuskaavat minulle reissuiltaan toinen toistaan hyväntuoksuisempia ja kauniimpia saippuoita. Lisäksi saippuasilmäni kehityttyä olen onnistunut löytämään palasaippuaa esim. museoista ja kaiken maailman toreilta ja markkinoilta. Pohjois-Savolaisen elämäni saippuakohokohtia ovat suuremmat markkinat, joita järjestetään useamman kerran vuodessa Kuopion torilla. Silloin on aina olemassa toivo, että keski-eurooppalaiset myyjät ovat hankkiutuneet paikalle saippuakojuineen, joissa valikoimaa on usein satamäärin.




Toistaiseksi olen kokeillut vain yhden valmistajan shampoopalaa, joka ei valitettavasti sopinut minulle ollenkaan. Arvelin ensin että hiuksille ja päänahalle pitää antaa aikaa tottua tähän uuteen aineeseen, mutta nyt vuoden päivät Flow cosmeticsin shampoopalaa käytettyäni joudun luovuttamaan. Minun kohdallani tämä tuote aiheuttaa sen, että hiukset lötköttävät jatkuvasti likaisen oloisina ja päänahka on ärsyyntynyt. Koska joudun työkseni keikkumaan asiakaspalveluhommissa, olisi ilmeisesti sangen suotavaa muistuttaa edes etäisesti siivoa ihmistä. Jollekin toiselle tämä shampoovalmiste saattaa hyvinkin sopia, joten en käy moittimaan itse tuotetta. Totean vain että me emme olleet luodut toisillemme.




Uusin löytö on Sola Saippua, johon törmäsin Kuopiossa erämessuilla. Valmistajan mukaan tuote sopii niin kropalle, hiuksille kuin parranajoonkin. Lisäksi tuote on valmistettu sellaisista raaka-aineista, että sitä voisi melkein syödä. Nämä lähtevät kokeiluun seuraavaksi.




Saippuapumppupulloista kaipaan niiden siisteyttä. Ne olivat hygieenisiä käytössä. Itse pullo on helppo pitää puhtaana, eikä pullon ympäristö juurikaan tärväänny. Palasaippuoiden kanssa on aina se, että niille pitää olla toimiva saippuakuppi. Moni ulkonäkö edellä suunniteltu saippuakuppi jättää veden lillumaan kupin pohjalle, jolloin saippuapala ei kuivu ollenkaan. Koskapa se on melko ällöttävää ja lillingissä pesii ties mitä, olen pyrkinyt valikoimaan saippuoille kuppeja ja alustoja, joilla ne pääsevät kuivumaan sekä ylä- että alapuolelta. Harmillisesti vähemmän nättejä ovat ne. Arvelin siirtyä saippuakupeista päreenpaloihin. Päre on aina sen verran kaareva, että saippuapalan allekin jää ilmaa ja erittäin pintakäsittelemätön, jolloin se myös hiukan imee nestettä. Lisäksi ne voi nakata puuhellaan siinä kohdin kun rähmästyvät liikaa.

torstai 26. joulukuuta 2019

Kotijuustoa

Eipä ole meinannut aika eikä jaksaminen riittää blogikirjoitteluun, mutta josko se tästä taas elpyisi. Arvelin tehdä jouluksi kotijuustoa. Kokemusta ei moisesta ollut, joten ei muuta kuin resepti ja ohjeet kauniiseen käteen. Arvelin löytäneeni kaksikin reseptiä, mutta tarkemmin niihin tutustuttuani ilmeni, että toisen keittokirjan munajuusto olikin tasan sama kuin toisen keittokirjan piimäjuusto.

Muna/pimäjuuston resepti

1,5 litraa kulutusmaitoa
2 desiä maitojauhetta
1 litra piimää
2 munaa
0,5 teelusikkaa suolaa

Aika vähän liikkuvia osia. Hyvä.

Rojekti piti kuitenkin aloittaa sen verran kauempaa, että hommassa tarvittavat harsokankaat oli haettava kaupasta asti. En ollut kokkailuissani ennen sellaisia tarvinnut, enkä totta vieköön kelpuuttanut nurkissa pyörineitä, ties missä käytössä olleita vanhoja harsoja. Olisin mieluusti ostanut ihan perusvalkoiset harsot, mutta lastentarvikkeita myyvillä osastoilla oli tarjolla vain nalle-, pupu- ja marjakuvioituja. No, josko niistäkin saisi ylimääräisen nesteen läpi valutettua.




Kun harsot oli hankittu, keittelin niistä vielä kemikaalit.




Varsinaisen juustonvalmistuksen ensimmäinen vaihe on maidon kuumentaminen kädenlämpöiseksi. En uskaltanut luottaa näppituntumaan vaan varmistelin mittarilla tuon kädenlämpöisyyden.




Maidon lämmetessä sekoitin munat piimään toisessa astiassa. Piimä-munaseoksen lisäsin 85 asteiseksi kuumentaamaani maito-maitojauheseokseen. Piimä-munaseos ohjeistettiin hämmentämään  maitoon hitaasti ja rauhallisin liikkein.




Heran erottumiseen saattaa kulua tuntikin. Reaktio käynnistyi kuitenkin ainakin tässä tapauksessa aivan heti kun piimä-munaseos tavoitti kuuman maidon. Annoin kattilan seistä lämpimässä paikassa peitettynä tunnin verran.




Huushollistamme löytyy kaksi juustomuottia. Vasemmanpuoleinen on kovin pieni. Siispä arvioin juustomassan sopivan paremmin oikeanpuoleiseen. Juustomuoteissa pohjan ja seinäosien välissä on rako, josta hera pääsee valumaan pois.




Vaikuttaa siltä, että tämä juustoresepti oli tehty juurikin tämän kokoiseen juustomuottiin. Massa sopi siihen millilleen. Olin etukäteen asetellut harsokankaan muottiin rypyttömästi, pilkuntarkasti nurkkiin asti ja kuvion uria pitkin. Tässä vaiheessa lisäsin massaan suolan.




Taittelin liian ison harsokankaan monin kerroin juuston päälle ja puristelin vielä heraa pois massasta.

Tämä on taas yksi niistä hommista, joissa työ opettaa tekijäänsä. Jälkeenpäin tajusin, että hera olisi pitänyt puristella juustomassasta perusteellisemmin pois ennen massan muottiin asettamista. Nyt hommassa kävi niin että osa suolasta lähti heran mukana, eli juustosta tuli liian vähäsuolaista.




Jotta loputkin herasta valuisi pois ja juusto asettuisi kauniisti muottiinsa, laitoin juuston yöksi jääkaappiin painon alle. Pienemmässä juustomuotissani on kansi, jonka päälle painon olisi voinut laittaa, mutta tässä isommassa muotissa ei kantta ole. Liekö sitä ollut alunperinkään vai onko se jäänyt jonnekin muotin elämäntaipaleelle. Kansi oli siis korvattava silmämunilla kuvioidulla purkilla, koska sen halkaisija oli muottiin soveltuvin. Onneksi purkki käy edes juuston painoksi. Pöytään ei tuollaista tuijottavaa astiaa voi esille laittaakaan. Painoksi lisäsin vielä sokeripussin.




Varsin hyvinhän tämä onnistui nuin niinkö ensimmäiseksi ikinä tekemäkseni juustoksi. Onnistuminen toki tapahtui enemmänkin tuurilla, kuin tiedolla tai taidolla, mutta varmasti lämpötilojen ja reseptin orjallinen noudattaminen auttoivat asiaa. Lopulta ainoaksi fibaksi jäi suolan osittainen huuhtoutuminen pois heran mukana. Koska tästä kokeilusta ei jäänyt traumoja, voisi jonakin päivänä tutustua siihen, kuinka juustoa tehdään juoksutteella.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Tomaattien kylvö

Tutustuimme viime kesänä vuotuisella häämatkallamme Riikaan ja hiukan laajemminkin Latviaan. Riian ihanilta kauppahalleilta mukaan tarttui nippu tomaatinsiemeniä. Koska yhteistä kieltä myyjärouvan kanssa ei löytynyt, ei tomaateista ollut mahdollisuutta kysellä sen tarkemmin. Siemenpussien tekstien anti on yhtä laiha. Konsonanttiviidakon ohjeistuksista on mahdotonta saada mitään tolkkua. Etenemme siis tomaatinkylvön perusohjeiden mukaan.

Kotipuutarha -lehden nettisivut iloitsevat että tomaatin kylvö ja kasvattaminen on helppoa ja palkitsevaa puuhaa. Sepä hyvä. Yritin taannoin kasvatella tomaattia taivasalla kasvihuoneen puuttuessa, mutta siitä ei kyllä tullut yhtään mitään, vaikka kuinka valitsin lajikkeeksi avomaantomaatin. Nyt kun ostoskeskuksesta tarpeettomaksi jäänyt ostoskärrykatos on onnistuneesti haalattu tontille, pystytetty uudelleen ja ristitty kasvihuoneeksi, on taas aika herätellä toivoa omista tomaateista.

Työskentelin lukiovuosina kolme kesää kaupallisella tomaattipuutarhalla ja senkin tähden kuvittelen tietäväni tomaattien kasvatuksesta jotain. Silti on edelleen täysin mahdollista tyriä koko homma. Lienee siis syytä noudattaa nöyrästi asiaa osaavampien ohjeita ja yrittää parhaansa mukaan säätää kasvihuoneen asetukset kohilleen.

Riian kauppahallien siemenkojulla tapahtui se klassinen itsehillinnän katoaminen ja ostin tomaatteja kymmentä eri sorttia. Koska toki ennemmin överit kuin vajarit. Poimin laajasta valikoimasta ne eksoottisimman näköiset, joihin en suomalaisilla siemenhyllyillä ollut törmännyt. Siemenkojulla olisi ollut myynnissä jopa herkkutattien (!) siemeniä, mutta ne olivat hurjan hintaisia. Mietityttämään jäi kuinka ihmeessä herkkutattia voi siemenpussissa myydä. Ken tietää, kertokoon.




Jotta pysyisin kärryillä eksoottisista tomaateistani ja pystyisin suurimmiksi suosikeiksi muodostuvia lajikkeita tilaamaan jatkossa lisää jostain netin syövereistä, tein jokaiselle oman nimikyltin. Siemenpakkausten kirjavista merkinnöistä oli välillä vaikea päätellä lajikkeen nimeä, joten tämä nimitikkulajitelma on nyt mallia "best guess". Nimeämistä vaikeutti myös latvialaisten oma tyyli kirjoittaa englantia. Oletan että Blac cherry on itse asiassa Black cherry, koskapa esim. näyttelijä John Malkovich on paikallisittain Dzons Malkovics.




Kaivelin aitasta kylvöhommissa aikaisemminkin käyttämäni dyno-laatikot ja niihin sisälle pienemmät taimipurkit. Vähän ällöttävä muovikokonaisuushan tästä tulee, mutta pahuksen käytännöllinen. Dynoissa tukut toimittavat ihanmitävaan puolivalmiita ja valmiita elintarvikkeita suurtalouskeittiöihin, joista ne tyhjenemisen jälkeen päätyvät roskiin. Halutessaan niitä siis saa ruokapaikoista yleensä vallan ilmaiseksi.




Riiassa tomaatinsiemenpussien hinta vaihteli 0,85€-3,70€ välillä. Osassa pusseista siemeniä oli vaikka kuinka, osassa vain muutama. Myös siementen väri ja koko vaihtelivat lajikkeen mukaan suuresti. Kyllä en ollut ennen nähnyt punaisia tomaatinsiemeniä. Kylvin kieli keskellä suuta jokaista lajiketta 4 siementä kahteen purkkiin (2+2). Josko joku neljästä itäisi ja kasvaisi ihan tuotteliaaksi asti. Mikäli tämä homma nyt onnistuisi yli odotusten ja kaikki siemenet lähtisivät itämään ja selviytyisivät isoiksi asti, olen kyllä auttamattomasti pulassa 40 tomaatintaimen kanssa, mutta sitä vaaraa tuskin on.




Koska taimiviljelmiä on tässä talossa koirien ja kissojen takia mahdotonta jättää avoimiksi pitkin pöytiä, hommasin vielä pari minikasvihuonetta tomaateille lastentarhoiksi. Luulisi sitä kelpaavan nuissa taimettua.




Taimikasvatukseen kannattaa varata aikaa noin 2kk. Eteläisessä Suomessa kasvihuonetomaattien kylvöt tehdään vissiin maaliskuun puolivälin tienoilla, mutta täällä Savonmaalla riittänee tämä maalis/huhtikuun vaihde. Kevään etenemisestä ei toki koskaan tiedä, mutta ainakin vielä tällä hetkellä lunta on puolisen metriä. Siemenet kylvetään sentin syvyyteen. Virallisen ohjeen mukaan multa tulisi etukäteen kostuttaa erillisessä astiassa, mutta sitä ei nyt tullut tehtyä. Kastelin mullan kylvön jälkeen.




Kylvös ohjeistetaan peittämään talouskelmulla tms. mutta kokeilen josko nämä minikasvihuoneet toimisivat kelmun tavoin. Kylvös tulisi asettaa lämpimään paikkaan (+25-30 astetta), mutta eipä ole vanhassa talossa tavoitettavissa tuollaisia lämpötiloja muualla kuin uuneissa ja niissäkin vain satunnaisesti. Toivoa siis sopii, että talon peruslämpötila +17 riittää, sillä muuta ei ole tarjolla.

Nimikyltittömiin purkkeihin tökin kääpiöauringonkukan siemeniä.




Sittenpä ei muuta kuin toivotaan ja odotellaan.

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Tulet tuluksilla

Viime talvena hiihtelimme (kuinka kevyeltä ja helpolta sen saakaan kuulostamaan) etsimässä taulakääpiä ja teimme niistä taulaa. Vaan kuinkapa karkulla (tuo mutkarauta), limsiöllä (piikivellä), taulalla ja kuivalla katajankuorella sitten tulet saadaan aikaiseksi?




Lähtökohtana tässä hommassa on siis hyvästä hiiliteräksestä taottu karkku, joka on oikealla tavalla karkaistu. Näitä löytää joskus keskiaikamarkkinoilta, tai suoraan joiltakin sepiltä. Lisäksi tarvitaan pehmeää, kuivaa, käävästä tehtyä taulaa, piikiveä ja sytykkeitä. Piikiveä ei Suomessa luontaisesti tavata. Suomen kivikautinen väestö hankki piikivensä Venäjältä, Skandinavian eteläosista tai Keski-Euroopasta. Jos kiveä haluaa itse etsiä, on parasta hankkiutua merenrannoille vanhoille satamapaikoille, sillä purjelaivojen aikaan pohjalasti (eli paarlasti) oli yleensä piikivisoraa. Mainioksi sytykkeeksi käy kuivattu ja käsissä hieromalla pehmeäksi pyöritelty katajan ulkokuori, joka on kääritty rutikuivaan koivuntuoheen. Koivuntuohirulla toimii tuulensuojana kytevälle taulalle, mutta suojaa myös sytyttäjän sormia kun taula katajankuoren sytyttää.

Valmistelut on hyvä tehdä huolellisesti, jottei arvokasta taulaa turhaan haaskaannu: Aseta peukalonkynnenkokoinen taulanpala piikiven terävän reunan päälle siten, että kiven reuna ja taulanpalan reuna ovat tasan. Pidä piikiveä vasemmassa kädessä siten, että peukalo painaa taulaa tiukasti paikoilleen. Jotta välttyisit hehkuvan taulan siirtämiseltä sytykkeisiin mahdollisesti hyvin haasteellisissakin sääolosuhteissa, ota samaan käteen piikiven ja taulan kanssa myös koivuntuoheen ilmavasti käärimäsi katajankuori, eli sytykkeet. Selvitä itsellesi mistä suunnasta tuuli käy.




Ja sitten se jännittävin osuus: Tulenteko tuluksilla. Ota karkku oikeaan käteen ja iske sillä napakasti pystysuoraan kohti piikiven terävää reunaa. Tällöin piikiven pii irrottaa teräksestä pienen sirun, joka syttyy heti kitkan voimasta hehkumaan.




Jos isku on tehty taiten, kipinä tarttuu pehmeään taulaan, joka alkaa kyteä.




Laske piikivi kädestäsi ja ohjaa kytevä taula sytykkeisiin niin että kokonaisuus pysyy ilmavana. Käytä itseäsi tuulensuojana, jotta kytevä taula saa sytytettyä katajankuoren.




Tässä vaiheessa ei ole hyväksi hosua. Odottele rauhassa että tuohikääröstä alkaa nousta savua. Pidä tuuli selkäsi takana.



Kun savua alkaa olla lupaavia määriä ja tulen voi kuulla, puhalla varovasti tuohikääröön happea tulelle.




Nosta lopuksi tuohikäärö tuuleen niin että tuuli pääsee puhaltamaan käärön läpi. Ja vot! Meilläpä on ihan itse tehty maastopalon alku käsissämme! Tässä kohtaa on hyvä asetella tuohikäärö nuotioon tms. jossa on valmiiksi hiukan pienempää tikkua ja syttyä nuotiopuiden syttymistä varten. Nuotio siis kannattaa valmistella samoin kuin olisi sytyttämässä sitä tulitikuilla.



Lähteet: Sasu Jääkangas, Wikipedia ja Metsästys ja kalastus -lehden Metsäkansan konstit -sarja.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Tulisijat ja puulämmitys

Muutettuani ruuhkaSuomesta Pohjois-Savoon muistan asuneeni ensimmäisen talven uunin kyljessä. Ei meinannut kroppa tottua siihen, että vesikeskuslämmitys vaihtui tulisijalämmitykseen ja joka nurkasta tuuli sisälle. Vaan vähitellen +17 asteen huonelämpötilaan kuitenkin sopeutui. Suuremmat vetoisuudetkin saatiin kuriin vesivahingon järjestämän lattiaremontin myötä. Tai tuvan sisälämpötilahan on ihan se, millaiseksi sen lämmittää, mutta lämpöjen pitäminen yli 17 asteessa on silkkaa puun haaskausta ja vaatisi kaiken lisäksi sen, että palkkaisimme tähän jonkun au pair mummon kokopäiväiseksi talonlämmittäjäksi. Kaupungissa töissä käyminen kun laskee talon lämmöt kylmimpien talvipäivien aikana alle 15 asteen. Leivinuuni ja puuhella lämmittävät talon nopeasti, ruuanlaitto sujuu samaisella puuhellan lämmityksellä ja hittoako sitä tarvitse keskellä Suomalaista talvea pikkukalsareissaan kenenkään keekoillakaan. Vaatetta päälle sen mukaan mikä on lämpötila ja vuodenaika!

Tuvassa vähäisemmän lämmitystarpeen hoitaa siis puuhella. Kun ulkona on pakkasta max 15 astetta, eikä tuuli käy pohjoisesta, tämä lämmönlähde riittää vallan mainiosti. Tulien tekemisellä ja tulen katselemisella on myös jokin ihmeellinen terapeuttinen vaikutus. On vissiin suomalainen vielä sen verran alkukantaista sorttia että tulen tuijottaminen työpäivän jälkeen nollaa pään ja laskee verenpaineet.




Puuhellan kyljessä on leivinuuni. Siinä on henkilöauton painon verran kiveä, joten se myös varaa lämpöä mukavasti. Siihen tuikataan tulet kun pakkasta on yli 15 astetta ja/tai kun tuuli käy pohjoisesta. Torppamme sijaitsee peltojen ympäröimällä saarekkeella, joten silloin kun tuulee, sen kyllä tietää ihan ikkunasta katsomattakin. Vanha talo viilenee nopeasti ja sisäilma pysyy raikkaana. Tässä talossa ei home eikä kosteus pesi, sillä ilma vaihtuu painovoimaisesti tulisijojen ja niiden hormien kautta sekä miten sattuu ja holtittomasti rakenteiden läpi.

Ruuanlaitto saatika leipien paistaminen leivinuunissa on minulla vielä melko nollilla, mutta enköhän minä senkin vielä opettele. Odottamattomin muutos keskuslämmityksen parista tulisijoilla lämpiävään taloon muutossa oli ihoni paraneminen. Olin vuosikymmeniä joutunut talvisin läträämään itseeni kaiken maailman kosteusvoiteita, litkuja, tahmoja ja talmoja selvitäkseni atooppisen ihoni kanssa seuraavaan kesään. Puilla lämpiävä talo lienee aina sen verran kostea, että iho parani ja korjaantui yllätyksekseni paremmaksi ensimmäisen talven aikana kuin mitä se oli siihen mennessä ehtinyt parantua kesien aikana. Kyllä muuttuu ihmisen elämä helpoksi kun ei iho koko ajan kutise, kiristä, hilseile ja punoita. Nähdäkseni puulämmitteistä taloa tulisi määrätä atoopikoille reseptillä rasvojen ja voiteiden sijaan.



Makuuhuonetta lämmittää PorinMatti, joka on ottanut hiukan ruostetta pintaansa elämänsä varrella. Makuuhuoneessa ei ollut neljään vuoteen minkään sortin lämmönlähdettä sen jälkeen kun paikkaansa murentunut pönttöuuni oli purettu pois. Silloin tuli ostettua paksu untuvapeitto. Nyt kun olisi mahdollisuus lämmitellä PorinMatilla, ulkona on oltava vähintään 25 astetta pakkasta ennen kuin siihen voi laittaa tulet. Muuten tulee kuuma. Vuosien varrella kylmään makkariin ja lämpimään untuvapeittoon ehti tottua siinä määrin että tässä tulisijassa ei paljon tulia sitten olekaan pidetty.

Tuvan puuhellaa ja leivinuunia varten asennutimme hormiremontin yhteydessä tuplapellit. Toisin sanoen meillä on hormeissa suljettavat savupellit niin alakerrassa kuin vintissäkin. Näin lämpö pysyy paremmin talossa. Tuplapellit ovat vielä aika uusi juttu ja toisinaan vintin savupeltien olemassaolon muistaa siinä vaiheessa kun savunhaju leijailee jo huoneessa.




Vinttihuoneitakin lämmittää PorinMatti. Siihen on laitettava tulet talvikaudella noin kahta vuorokautta ennen vieraiden saapumista, jotta vintti ehtii lämmitä. Kun olemme kahdestaan kotosalla, vintti on kylmänä. Mitäpä sitä lämmittämisen takia lämmittämään huoneita joita ei tarvitse. Molemmissa PorinMateissa on päällä keittolevy, jolla voisi lämmittää vettä tai miksei vaikka laittaa ruokaakin kun uuni on kuuma. PorinMateissa on myös kymmeniä kiloja lämpöä varaavaa kiveä sisuksissaan ja vintin uunissa vielä lisäkivisiivutkin uunin päällä. Varaamattomia fiilistelytakkoja ei tämäntyyppiseen huusholliin paljon kannata hommata.




Kaikki tämä puulämmitteisyys teettää kesällä aina kuutiotolkulla ystäväni Riikan lanseeraamaa "parisuhteen laatuaikaa" kun puita roudataan tontille, pätkitään, halotaan ja kannetaan liiteriin. Oma ohjelmanumeronsa on se, että PorinMatteihin pitää tehdä pientä klapinpätkää, puuhellaan keskikokoista klapia ja leivinuuniin pitkää halkoa. Siinä sitten arvotaan paljonko pitäisi tehdä mitäkin sorttia. Kukaan kun ei tiedä siinä vaiheessa minkälainen talvesta on tulossa, eli mitkä tulisijat tulevat useimmin lämpiämään. Vaan onpa liiteristä mukava sitten talvella kuivia halkoja ja klapeja hakea. Ja tuntuvat ne vääränmittaisetkin palavan uunissa kuin uunissa jos vaan mahtuvat luukusta sisään.

maanantai 31. joulukuuta 2018

Sauna

Talomme ja lammen välissä nököttää sauna. Sauna on rakennettu samoihin aikoihin kuin talokin, eli 50-luvun alkumetreillä. Talossa sisällä meillä ei saunaa olekaan. Kiinteistövälittäjä kuvailisi saunamme olevan ns. alkuperäiskuntoinen, tahi remontoija unelma, eli suomeksi: perusteellisen remontin tarpeessa. Saunaremontti on kyllä to do -listallamme, mutta kalenteriin asti se ei vielä ole yltänyt.

Sitä paitsi, arvaako koko remonttiin ruveta kun saunan vintillä asuu lepakoita! Sehän on vaarana että lepakot hermostuvat remontteeraamisesta ja muuttavat pois! Se olisi ankeaa se. Kuka nyt itse kasvattamistaan kotilepakoista haluaisi luopua. Ehkä on parempi vain sutaista maalia pintaan ja kohentaa pahimmat repsotukset.




Niin talon kuin saunankin osalta tontillamme vallitsevat ns. mökkiolosuhteet. Saunan vesi kannetaan paikalle talosta tai lammesta. Kiuas on tietenkin puulämmitteinen. Samoin muuripata, jossa pesuvesi lämmitetään. Koko sauna menee syväjäähän talvella, joten saunanlämmitykseen kuuluu silloin myös vesien sulattelua. Lattialla käytetään mukavuussyistä puuritilöitä. Betoni on meinaan talvisaikaan melko viileää.




Meillä sauna toimii paljon muunakin kuin vain peseytymispaikkana. Saunassa kuoritaan hunaja kennoistaan, kuivataan tervatut sukset ja riiputetaan ruhot.




Pukuhuoneen hyllyllä on pyykkäyskalustoa talon ja saunan rakentamisen ajoilta. Vasemmalla on valkopyykkiohjelma ja oikealla kirjopyykkiohjelma. Valkopyykkiä pestiin keittämällä ja hakkaamalla pyykeistä lika irti. Pesuaineena käytettiin lipeää. Pyykit nostettiin padasta kepillä laudalle, joka nojasi padan sisäreunaa vasten ja lika irrotettiin pieksemällä pyykkiä kepillä lautaa vasten. Lipeä on syövyttänyt kaluston valkokuultoiseksi. Kesäiset vuosirenkaat ovat kuluneet kuopalle ja talven kovemmat vuosirenkaat jääneet koholle. Kirjopyykki ei kestänyt niin korkeita lämpötiloja kuin valkopyykki. Sitä kärsi siis pestä käsin lasisella pyykkilaudalla, joka on - hämmästyttävää kyllä - edelleen täysin ehjä. Lauta on valmistettu 1960-luvulla Kokkolassa A.B. H. Nylynd O.Y.:n tehtailla.




Saunan on tiettävästi rakentanut aikoinaan Arvo Miettinen. Lieneeköhän Arvo itse nimikoinut saunansa.




Saunan lauteet ovat yhtä puuta. Mies bongasi nämä sukulaisensa talonrakennustyömaalta, jossa ne olivat jääneet ylimääräisiksi. Lauteet ovat puoli metriä paksusta männystä, koko puun leveydeltä halkaistut, eli ns.pelkat (https://fi.wikipedia.org/wiki/Pelkka). Tykkään niistä aivan erityisesti.




LAT Oy:n eli Läkkiastiatehtaat Oy:n pesuvati on peräisin äitiyspakkauksesta vuosikymmenten takaa. Tuolloin Läkkiastiatehtaiden tuotteita valmistettiin Vähäkyrössä Vaasan itäpuolella. Emaloidut vadit olivat erityisen käytännöllisiä aikana, jolloin asunnoissa ei ollut juoksevaa, lämmintä vettä. Vadeissa veden pystyi kuumentamaan suoraan esim. puuhellalla. Emaloidut vadit olivat lisäksi hyvin helposti puhdistettavia ja siten hygieenisiä. Läkkiastiatehtaan vateja näyttää olevan talletettu meidän saunamme lisäksi myös esim. Vähäkyrön kotiseutumuseon näyttelyyn.




Peseytymistä varten käytössä on vateja ja ämpäreitä mallia DDR. Kun padasta pitää nostaa lähes kiehuvaa vettä, ei muovirimpuloihin ole luottaminen. Saunatuoksuista parhaaksi on todettu puhdas pihka. Sitä on rapsittu mukaan havupuista metsäreissuilla. Teollisesti valmistettujen tuoksujenkin valikoimasta osa on ihan kivoja, mutta pihka on aina pihka. Pihkaa varten kiukaalla on kivi, jonka reikiin pihka sellaisenaan pudottellaan. Siihen kun viskaa äkkiä löylyvettä päälle, ettei pihka ehdi kärähtää niin ah, kylläpä on ihmisen hyvä olla.




Maku-merkkisessä muuripadassa lämmitetään saunan käyttövesi. En onnistunut netistä löytämään tietoa valmistajasta, tai miksi muuripadan nimi on Maku. Nykyään Maku-tuotenimellä myydään ruuanlaittopatoja. Tokihan tuossakin padassa keiton keittää jos on isompi porukka ruokittavana. Noin 80 litraa (täysi padallinen) vettä siinä lämpiää ihan älyttömän nopeasti ja vähillä puilla.




Saunan kuistilla sijaitsee spa-osasto, eli jostain kerrostaloremontista purkautunut vanha kylpyamme. Kesällä siinä on mukava lillua. Lämpimän veden ammeeseen saa padasta ja lammesta kantamalla.




Sähköjen hävitessä saunomisen monessa nykysaunassa voi unohtaa: Sähkökiuas ei lämpiä, hanasta ei tule vettä. Tämä sauna ei paljon sähkökatkoista piittaa. Sähkövalot saunalla kyllä on, mutta sähköjen puuttuessa kylvetään kynttilän- tai lyhdynvalossa. Polttopuita löytyy ja vesi kulkee kun kuljettaa.

torstai 13. joulukuuta 2018

Hanhista luopuminen

Monihan siitä varoitteli ja olivat valitettavasti oikeassa: Näiden valkoisten kesyhanhien kanssa elämä meni pikkusen liian jännittäväksi. Kolme naarashanhea olivat aivan kesyjä ja säyseitä siihen päivään asti kun hankimme niille kaveriksi uroshanhen. Siitä alkoi suhina, sähinä, uhkailu ja päällekarkailu. Aggressiivisella käytöksellä lienee siis jotain tekemistä hormonien kanssa. Aikansa sitä touhua katselimme ja arvelimme, josko aggressiivisuus olisi jokin ohimenevä vaihe tai vuodenkiertoon liittyvä juttu. Ei ollut.


Toinen hanhienpidossa ilmaantunut haaste oli että ne näyttivät sekoavan jos ne joutuivat olemaan tarhassa, Siinä vaiheessa ne kävivät jo toistensakin kimppuun, vaikka tarha oli huomattavan iso. Tarha-aggression seurauksena päästimme ne vapaaksi pihalle ja niiden keskinäiset riidat loppuivat sillä sekunnilla.


Vaan entäpä elämä pihalla, vapaana kulkevien hanhien kanssa? Siitä ei muuten tullut kovinkaan miellyttävää. Koko ajan sai olla "silmät selässä" vahtimassa niiden olemisia ja tekemisiä. Ne hyökkäsivät edelleen ihmisten ja jopa muiden eläinten kimppuun jos katsoivat että joku tunki liian lähelle. Koirat ja kissat oppivat väistämään ne kaukaa, miehen lapsille opetettiin varoetäisyydet. Kulkiessaan ne hakkasivat rikki kaiken tielle osuvan. Osansa saivat niin navetan ulkolaudoitus kuin autojen muoviosatkin. Ruokkimaan mennessä piti olla ruokavadin lisäksi metallinen vati, jota oli pidettävä itsensä ja hanhien välissä panssarina. Muutaman kerran olin varomaton. Seurauksena mustelmia ja ruhjeita ja kerran jopa hemmetinmoinen veripahka käsivarressa. En arvostanut.



Ja sitten se paska. Ei hyvänen aika. Koko piha oli paskan, sulkien ja höyhenten kuorruttama. Isokokoisen linnun paska on suorassa suhteessa linnun kokoon. Moni koira tekee pienempiä läjiä.




Sähinästä ja ilmeisen hormoniperäisestä sekoilusta huolimatta hanhet eivät kuitenkaan onnistuneet saamaan poikasia. Yksi naarashanhista hautoi kyllä pitkään ja hartaasti, mutta munat eivät koskaan kuoriutuneet. Lisää poikasia saatiin vain hautomakoneesta. En ihan keksi miltä osin haudonta meni pieleen. Munat olivat hedelmöittyneitä ja hanhi suhisi pesämökissään pitkään ja huolella, mutta ei munista mitään kuoriutunut.




Niinpä kun hanhet loppukesästä päätettiin siirtää pihamaalta pakastimeen, olimme kaikki helpottuneita. Pihalla saa taas liikkua vapaasti ja taakseen vilkuilematta, paskamiinakenttä on huuhtoutunut pois, tavarat, muut eläimet ja ihmiset pysyvät jälleen ehjinä eikä lomittajien tarvitse pelätä henkensä edestä (tai he ylipäätään suostuvat tulemaan paikalle). Nyt hanhista on ensimmäisen kerran iloa sitten uroshanhen hankinnan - reseptien ainesosina.

Huh! Että semmoset oppirahat! Ja että nytkö viisastuimme emmekä hanki hanhia enää ikinä? Höpsistä. Olen antanut itselleni kertoa että joutsenhanhet ovat ystävällisempiä ja säyseämpiä kuin jalostetummat serkkunsa. Jos siis onnistumme hankkimaan joutsenhanhia jostakin, ilman muuta ostamme muutamia. Luovutamme vasta, jos nekin osoittautuvat yhtä kaistapäisiksi kuin nämä valkoiset "kesy"hanhet. Sen verran ensimmäiseltä kierrokselta opin, että uusille hanhille aitaan laitumen. Nehän pysyvät kokonsa puolesta vallan mainiosti lammasverkon takana. Laiduntakoot ja paskokoot siellä vapaasti.