Takapakkia mehiläisrintamalla

Jo alunperinkin päätin raportoida tänne blogiin myös kaikki vastoinkäymiset omavaraisuuspyrkimysten osalta ja nyt ollaan totta vieköön ensimmäisten takapakkien äärellä. Kasvit kasvavat, kiväärillä osuu, kanala on viittä vaille valmis, mutta mehiläiset. Niiden kanssa menee järki.

Hieman paremmalla ennakoinnilla ja pienemmällä intomielisyydellä olisin saattanut jo etukäteen saada selville, että 5 pesää on aloittelijalle aika paljon. Siihen kun lisätään se, että tähtitiede on mehiläisten hoitoon verrattuna pala kakkua, voidaan päästä ymmärrykseen tilanteen sekavuudesta. Jos saman kysymyksen jostakin ongelmakohdasta tahi epäselvästä seikasta mehiläisten hoitoa koskien esittää vaikka vain kolmellekin mehiläistarhaajalle, saa siihen 3 erilaista vastausta. Jokaisella on oma tyylinsä tehdä ja kirjat neuvovat vielä muutamalla lisätyylillä. Eikä siinä mitään, monet asiathan voi tehdä eri tavoin lopputuloksen siitä kärsimättä, mutta amatöörin on siinä pikkasen vaikeaa hahmottaa hommaa, kun ”pesäsilmäkään” ei kerro vielä mitään. Yleinen ohjehan on että ”Mene katsomaan pesälle mitä siellä tarvitsee tehdä.”. Kiitokset kuitenkin sekä harrastajille että ammattilaisille siitä, että tavattoman avuliaasti ja pitkämielisesti ovat kysymyksiini suhtautuneet.

Ensimmäinen joukkokuolema oli aivan omaa syytäni sikäli, että mehiläiset olivat tässä näytelmässä puhtaasti uhrin roolissa. Koska mehiläispesät sijaitsevat pellon laidalla, olin saanut ohjeen sulkea pesät pellon myrkytysten – anteeksi kasvinsuojelukäsittelyn – ajaksi. No, minähän suljin. Superlonsiivuilla. Tämän neuvon antajalla oli jäänyt mainitsematta, että suljetut pesät olisi pitänyt varustaa verkkokannella ja mehiläisten päälle olisi pitänyt suihkia vettä. 

Viidestä pesästä yksi onnistui pelastautumaan huonon sulkuviritykseni raosta ulos. Kolme pesää selvisi koettelemuksesta säikähdyksellä, mutta viidennen pesän lämpötila nousi yön aikana liikaa. Tästäpä seurasi mittava määrä vainajia. Ehdin jo säikähtää että nyt on koko pesä mennyttä, mutta uhrautuvaiset yhteiskunnan jäsenet olivat saaneet pidettyä emonsa tarpeeksi viileänä ja raatojen pois siivoamisen jälkeen voitiin todeta, että emo on hengissä ja elämä jatkuu, tosin pienemmällä porukalla.

 

Vainajia pesän pohjalla.

Seuraava katastrofi menikin sitten jo säiden ja oman toimintani piikkiin: Vahvimmasta pesästä karkasi parvi. Kesken autereisen lomapäivän ja pyykkien ripustamisen alkoi puutarhasta kuulua sen päiväinen humina. Seuraavien minuuttien aikana ilma olikin sitten jo mustanaan sitä porukkaa, jonka piti olla kaikessa ahkeruudessaan sillä hetkellä keräämässä mettä ja tekemässä hunajaa. Eihän siinä auttanut kuin jäädä seurailemaan tilanteen etenemistä. Kaaos näyttikin hetkellisesti jopa kääntyvän voitoksi, koska parvi asettui pihan omenapuuhun pohtimaan seuraavia liikkeitä ja etenemissuuntaa. Tässä vaiheessa minun ja mieheni iltapäiväohjelmassa seurasi huomattava määrä rivakkaa liikuntaa ja omenapuun suunnittelematon karsiminen.

Kiskaisimme hoitohaalarit ylle ja riensimme noutamaan tikkaita, oksasaksia, saavia ja jotain saavin kanneksi sopivaa. Mies kasasi tikkaat parven alle, minä kiipesin tikkaille pitelemään saavia pääni päällä ja mies alkoi katkoa oksia, joissa mehiläiset roikkuivat. Mehiläiset ropisivat saaviin ja kansi lyötiin päälle. Ja ei muuta kuin uusi pesäosasto kehiin ja kaatamaan mehiläisiä uuteen kotiinsa. Tämä sama jumppa toistettiin ainakin 5-6 kertaa, koska kaikkia mehiläisiä ei saatu alas kerralla. Parvessa ollessaan ne onneksi jostain syystä putoavat alaspäin kun oksan katkaisee, vaikka muutamat tietenkin aina ehtivät lennellä erilleenkin porukasta. 

Tällaisessa tilanteessa tärkeintä olisi saada emo talteen ja uuteen pesään, koska vanhaan se ei enää suostu kantamallakaan takaisin menemään. Jos emon löytää, seuraa muu parvi perässä. Lapoimme porukan siis varastosta riuhtaistuun pesään. Lisäsin niille sinne pari litraa sokerivettäkin siinä toivossa, että jäisivät hyvien tarjoilujen ääreen. Sittenhän ei auttanut muu kuin odotella tilanteen rauhoittumista. Vielä illalla kävimme pudottamassa yhden surullisen näköisen ja sateessa vettyneen mehiläispallon puusta ja kannoimme senkin uuteen pesään.

Jotta "tuho" olisi ollut täydellinen, koko näytelmä esitettiin tietenkin meikäläisen kateviljelmän yllä. Sikälimikäli perunoissa mitään ituja oli, nyt ne on tallottu poikki ja liiskattu.

Jos kaikki olisi mennyt hyvin, seuraavana päivänä tuo karkuriporukka olisi jo ryhtynyt uudessa pesässä rakennushommiin, mutta vielä mitä: Seuraavana päivänä pesässä pyöri kourallinen eksyneen oloisia tyyppejä, jotka olivat jostain syystä jääneet jälkeen uudelleen karkuun lähteneestä porukasta. Jumankauta sentään! Arvelin jo hetken kiukuspäissäni että tähän tautiin ei auta kuin muutama pullo Raidia jäljellä olevia pesiä varten, mutta tyydyin jupisemaan itsekseni. Oppirahat on näemmä maksettava tässäkin hommassa.

Näin jälkeenpäin on hyvä olla viisas ja hoksata, että edellisestä pesäkäynnistäni olikin kulunut liikaa aikaa (noin 2 viikkoa). Olin kyllä pitänyt huolen siitä, että pesässä riittää tilaa. Tolkun kesäsäiden vallitessahan parvi käsittääkseni lähtee kylille jos pesässä tulee liian ahdasta. Nyt syynä olikin sitten sateinen sää. Nuo vähäjärkiset otukset olivat päätelleet, että tänne Suomen kesään ei kannata jäädä värjöttelemään. Tiedä sitten sitä, minkälaisen matkasuunnitelman olivat tehneet. Toivottavasti olivat katsoneet suunnan ja säätiedotukset kohdalleen.

No, tästä hässäkästä viisastuneena kävinkin sitten saman tien kaikki pesät läpi ja totesin kolmen muunkin suunnittelevan omatoimista muuttoa. Kikkailin niihin parveilunestot. Puuhasin pesillä oppikirja toisessa ja työkalut toisessa kädessä. Saapa nähdä onnistuinko harhauttamaan loput porukat jäämään kotiin. Enpä olisi etukäteen arvannut minkälainen työmäärä voi noin pienistä ötököistä olla. Mutta ettäkö periksi antaisin? En todellakaan. Homman oppii kuulema 4-5 vuodessa. Eihän tässä ole siis kuin 3,5-5 vuotta opettelua jäljellä!

Iloa lihamyllystä

Menin talvella hankkimaan yleiskoneen. Tovin jo mietin, josko pysyisin hankintani kanssa hiljakseen ”kaapissa”, koska yleiskone yhdistyy mielessäni jotenkin keski-ikäisyyteen ja keskiluokkaisuuteen. Kun elämä loppuu, hankitaan yleiskone. No, myönnettäköön: Kätevä vehje. Perustelin itselleni tämän hankinnan sillä, että lihamyllyllä saan tehtyä lihasta jauhelihaa ja mehulingolla marjoista ja omenoista mehua. Ne leivontapuolen hommat ovatkin sitten ihan toinen juttu, mutta odotan, josko tuo masiina joskus vielä opettaisin minut vaikka pullataikinaa tai ties mitä kakkuja tekemään. Toistaiseksi olen käyttänyt lähinnä lihamyllyä ja ollutkin siihen perin tyytyväinen.

Murjon siis toisinaan vaihtelun vuoksi peuran tai hirven lihasta jauhelihaa. Lihaköntti on syytä ottaa sulamaan jääkaappiin noin pari vuorokautta ennen näläntunnetta, sillä liha sula tooodella hitaaaasti. On myös syytä muistaa laittaa sulava liha astiaan. Vaihtoehtoisesti voi pestä koko jääkaapin kun sulamisneste lähtee valumaan pitkin jääkaapin sisäseinää. Believe me, kokeiltu on. Koneen käyttöohje sanoo, että liha tulee paloitella ennen myllyyn laittamista.

Koneessa on 3 reikälevyä, joissa on eri kokoiset reiät. Reikien koko määrittelee sen, millaista jauhelihasta koostumukseltaan tulee. Pienimmällä reiällä liha menee mielestäni liian mohjoksi, joten olen käyttänyt suurimpien reikien levyä, josta myllytettynä lihaan jää kuitenkin vielä pureskeltavaakin ja lihan edelleen tunnistaa lihaksi (toisin kuin kaupan vakuumipakettien mössöt).

Muutamaa tuntia ennen käsittelyä nostan lihan jääkaapista huoneenlämpöön, jottei se jauhamisen jälkeen ”säikähdä” paistinpannua. Jos laittaa kylmän lihan suoraan jääkaapista pannulle, liha jäähdyttää pannun. Siinä kun se pannulla pikkuhiljaa lämpenee, liha ei ruskistu vaan muuttuu harmaaksi ja lihaneste huokuu vaahtona ulos lihasta. Se siitä mehevästä lihasta sitten.

Miinuksena mainittakoon, että masiinahan pitää jotakuinkin samanlaista ääntä kuin viereen laskeutuva hävittäjä. Tasan sama ominaisuus on äitini 50/60 –luvulla ostamassa Kenwoodissa. Eivät ole vuosien tuotekehittelijät katsoneet tarpeelliseksi moiseen pikkuseikkaan puuttua. Jostain syystä koira ei kuitenkaan pelkää tätä konetta, vaikka imuria kammoaakin. Vai lieneekö rohkeuden siivittäjänä lihasta jaettavat ”perkuujätteet”.

Lihamyllyssä on yllättävän lukuisa määrä liikkuvia osia, mutta maltilla ja käyttöohjeilla on selvitty. Äänen lisäksi miinuksena se, että käyttöohje kieltää pesemästä osia astianpesukoneessa. Yleensä survon sekä astian- että pyykinpesukoneeseen kaiken mahdollisen ja mahdottoman ja harvoinpa mitään on varsinaisesti pilalle mennyt tai hajonnut. Mitä nyt muutaman ohuemman muovipurkin olen asianpesukoneesta saanut ulos uudelleen muotoiltuna. Tämän yleiskoneen hinta oli kuitenkin näin perusduunarille sitä luokkaa, että en ota tässä tapauksessa sitä riskiä, että osat tuhoutuisivat tai edes vaurioituisivat. Koneen käyttöä seuraa siis aina vähemmän viihdyttävä käsintiskaussessio. Mutta kyllä se on tällaisen jauhelihan arvoista. Mahdollisesti sähkötöntä elämää varten muistan tavanneeni navetan vintillä käsikäyttöisen lihamyllyn. Se on vuosien tuoksinassa johonkin hautautunut, mutta eiköhän sekin vielä uudelleen löydy.

Kesällä arvelin myllyttää haukea tai muuta mahdollisesti kiinni saamaani järvikalaa. Katiska on jo valmiina, vain lupia ja taitoa hiukkasen uupuu.