Takapakkia mehiläisrintamalla

Jo alunperinkin päätin raportoida tänne blogiin myös kaikki vastoinkäymiset omavaraisuuspyrkimysten osalta ja nyt ollaan totta vieköön ensimmäisten takapakkien äärellä. Kasvit kasvavat, kiväärillä osuu, kanala on viittä vaille valmis, mutta mehiläiset. Niiden kanssa menee järki.

Hieman paremmalla ennakoinnilla ja pienemmällä intomielisyydellä olisin saattanut jo etukäteen saada selville, että 5 pesää on aloittelijalle aika paljon. Siihen kun lisätään se, että tähtitiede on mehiläisten hoitoon verrattuna pala kakkua, voidaan päästä ymmärrykseen tilanteen sekavuudesta. Jos saman kysymyksen jostakin ongelmakohdasta tahi epäselvästä seikasta mehiläisten hoitoa koskien esittää vaikka vain kolmellekin mehiläistarhaajalle, saa siihen 3 erilaista vastausta. Jokaisella on oma tyylinsä tehdä ja kirjat neuvovat vielä muutamalla lisätyylillä. Eikä siinä mitään, monet asiathan voi tehdä eri tavoin lopputuloksen siitä kärsimättä, mutta amatöörin on siinä pikkasen vaikeaa hahmottaa hommaa, kun ”pesäsilmäkään” ei kerro vielä mitään. Yleinen ohjehan on että ”Mene katsomaan pesälle mitä siellä tarvitsee tehdä.”. Kiitokset kuitenkin sekä harrastajille että ammattilaisille siitä, että tavattoman avuliaasti ja pitkämielisesti ovat kysymyksiini suhtautuneet.

Ensimmäinen joukkokuolema oli aivan omaa syytäni sikäli, että mehiläiset olivat tässä näytelmässä puhtaasti uhrin roolissa. Koska mehiläispesät sijaitsevat pellon laidalla, olin saanut ohjeen sulkea pesät pellon myrkytysten – anteeksi kasvinsuojelukäsittelyn – ajaksi. No, minähän suljin. Superlonsiivuilla. Tämän neuvon antajalla oli jäänyt mainitsematta, että suljetut pesät olisi pitänyt varustaa verkkokannella ja mehiläisten päälle olisi pitänyt suihkia vettä. 

Viidestä pesästä yksi onnistui pelastautumaan huonon sulkuviritykseni raosta ulos. Kolme pesää selvisi koettelemuksesta säikähdyksellä, mutta viidennen pesän lämpötila nousi yön aikana liikaa. Tästäpä seurasi mittava määrä vainajia. Ehdin jo säikähtää että nyt on koko pesä mennyttä, mutta uhrautuvaiset yhteiskunnan jäsenet olivat saaneet pidettyä emonsa tarpeeksi viileänä ja raatojen pois siivoamisen jälkeen voitiin todeta, että emo on hengissä ja elämä jatkuu, tosin pienemmällä porukalla.

 

Vainajia pesän pohjalla.

Seuraava katastrofi menikin sitten jo säiden ja oman toimintani piikkiin: Vahvimmasta pesästä karkasi parvi. Kesken autereisen lomapäivän ja pyykkien ripustamisen alkoi puutarhasta kuulua sen päiväinen humina. Seuraavien minuuttien aikana ilma olikin sitten jo mustanaan sitä porukkaa, jonka piti olla kaikessa ahkeruudessaan sillä hetkellä keräämässä mettä ja tekemässä hunajaa. Eihän siinä auttanut kuin jäädä seurailemaan tilanteen etenemistä. Kaaos näyttikin hetkellisesti jopa kääntyvän voitoksi, koska parvi asettui pihan omenapuuhun pohtimaan seuraavia liikkeitä ja etenemissuuntaa. Tässä vaiheessa minun ja mieheni iltapäiväohjelmassa seurasi huomattava määrä rivakkaa liikuntaa ja omenapuun suunnittelematon karsiminen.

Kiskaisimme hoitohaalarit ylle ja riensimme noutamaan tikkaita, oksasaksia, saavia ja jotain saavin kanneksi sopivaa. Mies kasasi tikkaat parven alle, minä kiipesin tikkaille pitelemään saavia pääni päällä ja mies alkoi katkoa oksia, joissa mehiläiset roikkuivat. Mehiläiset ropisivat saaviin ja kansi lyötiin päälle. Ja ei muuta kuin uusi pesäosasto kehiin ja kaatamaan mehiläisiä uuteen kotiinsa. Tämä sama jumppa toistettiin ainakin 5-6 kertaa, koska kaikkia mehiläisiä ei saatu alas kerralla. Parvessa ollessaan ne onneksi jostain syystä putoavat alaspäin kun oksan katkaisee, vaikka muutamat tietenkin aina ehtivät lennellä erilleenkin porukasta. 

Tällaisessa tilanteessa tärkeintä olisi saada emo talteen ja uuteen pesään, koska vanhaan se ei enää suostu kantamallakaan takaisin menemään. Jos emon löytää, seuraa muu parvi perässä. Lapoimme porukan siis varastosta riuhtaistuun pesään. Lisäsin niille sinne pari litraa sokerivettäkin siinä toivossa, että jäisivät hyvien tarjoilujen ääreen. Sittenhän ei auttanut muu kuin odotella tilanteen rauhoittumista. Vielä illalla kävimme pudottamassa yhden surullisen näköisen ja sateessa vettyneen mehiläispallon puusta ja kannoimme senkin uuteen pesään.

Jotta "tuho" olisi ollut täydellinen, koko näytelmä esitettiin tietenkin meikäläisen kateviljelmän yllä. Sikälimikäli perunoissa mitään ituja oli, nyt ne on tallottu poikki ja liiskattu.

Jos kaikki olisi mennyt hyvin, seuraavana päivänä tuo karkuriporukka olisi jo ryhtynyt uudessa pesässä rakennushommiin, mutta vielä mitä: Seuraavana päivänä pesässä pyöri kourallinen eksyneen oloisia tyyppejä, jotka olivat jostain syystä jääneet jälkeen uudelleen karkuun lähteneestä porukasta. Jumankauta sentään! Arvelin jo hetken kiukuspäissäni että tähän tautiin ei auta kuin muutama pullo Raidia jäljellä olevia pesiä varten, mutta tyydyin jupisemaan itsekseni. Oppirahat on näemmä maksettava tässäkin hommassa.

Näin jälkeenpäin on hyvä olla viisas ja hoksata, että edellisestä pesäkäynnistäni olikin kulunut liikaa aikaa (noin 2 viikkoa). Olin kyllä pitänyt huolen siitä, että pesässä riittää tilaa. Tolkun kesäsäiden vallitessahan parvi käsittääkseni lähtee kylille jos pesässä tulee liian ahdasta. Nyt syynä olikin sitten sateinen sää. Nuo vähäjärkiset otukset olivat päätelleet, että tänne Suomen kesään ei kannata jäädä värjöttelemään. Tiedä sitten sitä, minkälaisen matkasuunnitelman olivat tehneet. Toivottavasti olivat katsoneet suunnan ja säätiedotukset kohdalleen.

No, tästä hässäkästä viisastuneena kävinkin sitten saman tien kaikki pesät läpi ja totesin kolmen muunkin suunnittelevan omatoimista muuttoa. Kikkailin niihin parveilunestot. Puuhasin pesillä oppikirja toisessa ja työkalut toisessa kädessä. Saapa nähdä onnistuinko harhauttamaan loput porukat jäämään kotiin. Enpä olisi etukäteen arvannut minkälainen työmäärä voi noin pienistä ötököistä olla. Mutta ettäkö periksi antaisin? En todellakaan. Homman oppii kuulema 4-5 vuodessa. Eihän tässä ole siis kuin 3,5-5 vuotta opettelua jäljellä!